Hietaniemen hautausmaalla kohoaa musta marmoripaasi taivasta kohti Yrjö-Sakari Yrjö-Koskisen maallisten jäännösten päällä. Nykyisin häntä ei juuri muistella, mutta hautamuistomerkin koosta voi päätellä, että aikoinaan Yrjö-Koskisen kuolema huomioitiin muuallakin kuin perhepiirissä.
Yrjö-Koskinen oli ensimmäinen suomeksi väitellyt filosofian tohtori. Vastaväittäjä yritti viime hetkellä saada tätä aikansa partaradikaalia luopumaan ideastaan ja ehdotti, että väitös pidettäisiin ”sivistyksemme kielellä” – siis ruotsiksi. Tällöin Yrjö-Koskinen, joka ei ollut kompromissien miehiä, vastasi kuuluisaksi tulleella tokaisulla: ”Minun sivistykseni kieli on suomi.”
Tokaisuun sisältyy tärkeä totuus, joka nyky-yliopistossa usein unohtuu: äidinkieli ja sivistys ovat yhtä. Se miten asia sanotaan ja se mitä se tarkoittaa ovat hyvin intiimillä tavalla kietoutuneet yhteen. Vieraalle kielelle kääntäminen transponoi sanottavan kokonaan toiselle aaltopituudelle, katkoo monenlaiset merkitysten rihmastot ja siirtää sanotun arvaamattomaan ilmastoon.
Ainakin humanistisissa tieteissä hyvin suuri osa tieteellisen tekstin vakuuttavuudesta syntyy osuvista metaforista, luontevasta informaatiorakenteesta ja hyvästä tyylistä hiuksenhienoine sanavalintoineen. Jos joutuu kirjoittamaan vieraalla kielellä, kaikki nämä jäävät todennäköisesti saavuttamatta.
Jokainen, joka on yrittänyt vokotella tyttöjä ulkomailla, sanoittaa poppia englanniksi tai pitää esitelmän kansainvälisessä konferenssissa, tietää että vieraan kielen käyttäminen tyhmentää.
Lukemattomissa tieteellisissä symposiumeissa, joissa kaikki puhuvat huonoa englantia omalla aksentillaan, puhutaan usein kaavamaisesti ja odotuksenmukaisesti. Silloin on hiostavaa, kuulijan kaulus kiristää ja hänen tekee mieli kaljalle.
Toisin on silloin, kun muutama jatko-opiskelija kokoontuu pieneen viikonloppuseminaariin, jossa puhutaan suomea. Ajatukset juoksevat, karvat korvissa tuulettuvat ja tuntuu siltä, että päässä on älyllistä elämää.
Tiedeyhteisössä vallitsee kuitenkin luutunut ja perusteeton konsensus siitä, että juuri suomen kielen käyttö on tyhmää. Olen ollut jäsenenä professuurin virantäyttölautakunnassa, jossa asiantuntijat antoivat miinusta kaikille hakijoille, jotka olivat erehtyneet julkaisemaan väitöskirjansa suomeksi. Täytettävä professuuri oli kuitenkin Suomen suurimmassa yliopistossa ja kuului suomen ja sen sukukielten koulutusohjelmaan.
Herääkin kysymys, onko tässä mitään järkeä?
Ei kai kukaan tosissaan usko, että jos suomeksi julkaistaan jotakin merkittävää, sitä ei käännettäisi nopeasti englanniksi? Ei kai kukaan usko, että suomen ja sen sukukielten tutkimuksesta kiinnostunut ulkomaalainen tutkija ei vaivautuisi opiskelemaan suomea? Tietenkin hän vaivautuu. Se on hänestä jopa mukavaa.
Olemme jo nykyisellään melko tyhmiä, eikä lisätyhmentymiseen ole syytä. Siksi meidän kannattaisi luoda uutta tiedettä sillä kielellä jota parhaiten osaamme. Äidinkielen käyttö tieteessä voisi vähentää kaavamaisuutta ja ennustettavuutta sekä lisätä luovuutta. Juuri tätä kansainvälinen tiedeyhteisökin meiltä viime kädessä odottaa.
Mutta tärkeintä ei tietenkään ole kansainvälisten korkeahattuisten herrojen odotukset. Kaikkein tärkeintä on, että jo oma sivistyksemmekin vaatii sitä.
Kirjoittaja on tutkijaopiskelija suomalais-ugrilaisella laitoksella.
