Hiisivuori: Sorsarouvan syksyinen koettelemus

T:Teksti:

Elokuun aurinko nousee metsäjärven ylle. Järvelle kokoontuneet sorsat aloittavat ruokailunsa tavalliseen tapaan. Muutamat kummastelevat rannoilla hiiviskelevien ihmisten paljoutta. Toki sorsat ovat ihmisiin tottuneet, monet jopa lihottaneet itsensä pulskaan syyskuntoon mökkiläisten pullapaloilla. Tänään väkeä tuntuu vain olevan kovin paljon ja kaikki ovat epäilyttävän hiljaa.
    Puolelta päivin illuusio rauhanomaisesta rinnakkaiselosta hukkuu haulikoiden taukoamattomaan jyrinään. Osa haulisateesta selvinneistä sorsista säntää säikähtäneenä ennenaikaiselle muutolle, osa etsii rauhallisempia vesiä ja kaupunkilaistuneimmat siirtyvät mummovoimin ylläpidettyyn sorsaparatiisiin Töölönlahdelle.
    Suomen metsästyslainsäädäntö on eurooppalaisittain väljä. Metsästyskortin haltija saa ampua niin monta sorsaa kuin haluaa. Lintuja tuntuu riittävän kaikille – rajattomasti. Sellainen on meillä metsästyksen perinne, että saalistajan kunnian kruunaa sorsaläjä veneen pohjalla.
    Miten luonto vastaa luotisuihkuun? Sopiiko vapaan metsästyksen periaate nykyaikaan?
    Ainakin sorsastus näyttäisi että ei. Suomessa sorsajahtiin lähtee vuosittain 200 000 metsästäjää. Heidän saaliikseen jää jopa miljoona sorsalintua. Esimerkiksi joka vuosi ammutaan 300 000 sinisorsaa. Pesivän kannan koko on 130 000 paria ja yhteensä lintuja on korkeintaan puoli miljoonaa. Periaatteessa sorsien pitäisi siis joskus loppua, sillä tehokkaasti lisääntyvä sinisorsa ei kestä näin rankkaa verotusta. Oma sorsakantamme ei ole kestävällä pohjalla, vaan vahvistusta saapuu mitä ilmeisimmin itärajan takaa.
    Sorsalinnut ovat luonnostaan saaliseläimiä. Niiden kannat ovat kehittyneet kestämään petojen aiheuttamaa hävikkiä. Sorsan selviytymisstrategiana on tuottaa useampi vähän heikompi jälkeläinen yhden ”superpoikasen ” sijaan. Parin poikasen joutuminen pedon kitaan tai metsästäjän saaliiksi ei vaaranna emon geenien siirtymistä tuleviin sukupolviin. Metsästys tulisikin suunnata niihin sorsayksilöihin, joiden todennäköisyys selvitä on muutenkin pieni. Nuorista linnuista suuri osa menehtyy ensimmäisenä talvenaan, joten lajin kannalta on sama, ammutaanko ne syksyllä vai kuolevatko ne muulla tavoin.
    Tällä hetkellä haulisuihku tappaa eniten juuri pesinnässään onnistuneita naaraita. Sorsarouva on käyttänyt kesänsä haudontaan ja poikasten paimentamiseen. Yksinhuoltajana sen aika on ollut tiukalla ja sulkiminen on jäänyt viime tippaan – kesän kuluttamilla sulilla on turha muuttomatkalle lähteä. Sorsastuksen alkaessa elokuun 20. päivänä moni poikasensa lentoon saanut naaras on vielä lentokyvytön. Metsästäjät ottavat tähtäimeensä juuri nämä linnut, jotka todennäköisesti ensi kesänä palaisivat ja kasvattaisivat uuden pesyeen.
    Jos sorsastus alkaisi vasta syyskuun alkupuolella, ehtisi myös sorsanaaraiden parhaimmisto saada itsensä muuttokuntoon. Silloin metsästäjä voisi seisoa rannalla haulikkonsa kanssa paremmalla omallatunnolla ja ihminen olisi huomioinut pikkuseikassa itseään ympäröivän luonnon paremmin.

Laura Hiisivuori
Kirjoittaja opiskelee biologiaa Helsingin yliopistossa.