Nuoret suomalaiset vanhan musiikin ammattilaiset ovat julkaisseet levyllisen tulkintoja Frank Zappan (1940-1993) sävellyksistä. Ulkokuoreltaan Ensemble Ambrosiuksen levy muistuttaa mitä tahansa angstista pop-levyä. Kannessa on hassu jänis, ja sisäpuolella ryhmä poseeraa taiteellisesti mustavalkokuvassa.
Ulkokuori kuitenkin pettää, sillä The Zappa Album on sittenkin liian epäkaupallista musiikkia ollakseen tarkkaan laskelmoitu tuote. Levy on onnistuneesti ja ammattitaitoisesti toteutettu vilpittömän hullu idea: pop-areenoilla esiintynyttä Zappaa soitetaan vanhoilla soittimilla, kuten cembalolla, uruilla, barokkisellolla ja -fagotilla – varsinainen crossoverin manifesti!
Vai onko sittenkään? Zappa pakenee itsekin kaikkia genremääritelmiä. Häntä ei voi kutsua pop-legendaksi, koska hän lähestyy ajoittain klassista avantgardea. Jazziakaan hän ei oikeastaan edusta, koska hänen musiikkinsa on enemmänkin rockia.
Yksi Zappan esikuvista oli klassisen musiikin kameleontiksi kutsuttu säveltäjä Igor Stravinsky. Uusklassisen ajan teoksissaan Stravinsky hyödynsi ironisesti barokkimusiikin tunnusmerkkejä. Zappan kappaleissa sekoittuvat samalla tavalla jazz, pop-kliseet ja kansanmusiikin ainekset.
Tätä taustaa vasten Zappan kappaleet sopivat barokki-instrumenteille erinomaisesti. Komppaaminen barokkisellolla käy särökitarasta ja tuo sointiin intiimiä lämpöä. Irlantilaisen musiikin mieleen tuovissa kohdissa kuulostaa siltä kuin hanuri puhisisi. Toisinaan kuulija on erottavinaan suomalaisen kanteleen.
Kirkkaimmaksi helmeksi nousee tenori Topi Lehtipuun upeasti laulama kymppiraita. Kun haikean kappaleen nimen sitten tarkistaa, seuraa naurahdus omalle typeryydelle: The Idiot Bastard Son. Nimeksi odotti jotakin aivan muuta, vaikkapa Landscape in the Morning. Korvissa vain kuuluu Zappan ironinen nauru.
Olli Virtaperkon ja Ere Lievosen sovitukset ovat onnistuneita ja ottavat huomioon soittimien erityisominaisuudet. Jännittävimpiä piirteitä sovituksissa on itämaista perua olevan dulcimerin käyttö.
Sointivärillisesti sovitukset eivät ole aina parhaita mahdollisia. Zappan oman yhtyeen sointimaailma oli usein Ensemble Ambrosiusta rikkaampi. Muutamassa kappaleessa asia on kuitenkin päinvastoin.
Toisteiset rytmikuviot ovat kaikuja minimalismin kehdosta, Zappan kotimaasta Yhdysvalloista. Laajassa Inca Roadsissa huomio kiinnittyy jonomaiseen muotoon. Samanlaista muotokieltä on Etelä-Amerikan musiikissa.
Levyn kokonaisvaltainen parodia kruunaa musiikin sanoman, mutta toisaalta musiikki tuntuu ajoittain pyörivän oman itsensä ympärillä eikä välttämättä toimi pitempään kuunneltuna. Ehkä klassiset soittimet paljastavat Zappan musiikin heikot kohdat, jotka mukaansatempaavassa keikkatilanteessa jäävät huomiotta.
Zappan monet Suomen-vierailut, joista yksi poiki maineikkaan live-levytyksen, noteerattiin aikoinaan myös Ylioppilaslehdessä. Juhani Similä oli vuoden 1974 keikan jälkeen yllättynyt. Lavalla Zappa oli ollut ”passiivinen, syrjään vetäytyvä, surullinen hahmo”.
Legendan vilpittömyys herätti myös epäilyjä. Ennen konserttia kaupattiin maestron jättiläiskokoisia kasvoja Kulttuuritalon aulassa. ”Zappa on myös tuote jota myydään”, Similä kirjoitti kriittisesti.
Tuote tai ei, The Zappa Album on levykaupoille ongelma. Mihin hyllyyn se pitäisi laittaa?
Ensemble Ambrosius: The Zappa Album. Bis 99 mk
Janne Koskinen
Kuva: Hanna Weselius
