He syntyivät, Mika ja Matti, samana vuonna saman radanvarsilähiön samaan betoniseen kerrostaloon, mutta heti alusta lähtien oli selvää, että elämä olisi heitä eri suuntiin kuljettava. Matin tiedostavat, nuoruudessaan radikaalit vanhemmat ottivat Matin kasvatuksen kunnia-asiakseen ja ostivat tälle pedagogisesti oikea-oppisia leluja. Vailla parempaa tietoaan Mika joutui leikkimään autoilla ja sotaleluilla.
Opettajien rakastama, sulavakäytöksinen ja jo varhain kypsä Matti pärjäsi erinomaisesti koulussa, kuvataidekerhossa, pianotunneilla, partiossa ja Nuorten kotkien kokouksissa, kun taas Mika valittiin pesäpallojoukkueeseen aina viimeisenä.
Matti sai hymypoikapatsaan, Mika ei.
Matti luki kaunokirjallisuutta; hänen suosikkinsa oli Hessen Arosusi. Mika selaili päivät läpeensä supersankarisarjakuvia, sikäli kun ei näpräillyt tietokonettaan.
Matti uhkui henkistä ja fyysistä terveyttä. Reippaat liikuntaharrastukset, säännölliset elämäntavat ja terveellinen ruokavalio tekivät Matista joka äidin ihannevävyn, ja sitä paitsi Matti harjasi hampaansa säännöllisesti. Mikan olemus oli nuhjuinen. Hänellä oli huono ryhti ja virvoitusjuomien syövyttämät hampaat, eikä kukaan oikein saanut selvää hänen omituisesta, mumisevasta puheenparrestaan.
Matti meni lukioon, jossa hän yleni nopeasti oppilaskunnan puheenjohtajaksi. Hän kirjoitti luokkansa priimuksena loistavin arvosanoin, sai stipendin historiasta ja piti koulunsa päättäjäisissä puheen, jossa sanoi – latinaksi – ettei sitä koulua varten opiskella, vaan elämää.
Mikalla ei ollut toivoakaan edes ammattikouluun saati lukioon pääsystä, sillä tietokonepelien parissa valvotut yöt vaativat veronsa. Englannin ehdot jäivät suorittamatta, ja enon 50-vuotispäivillä sukulaiset kuiskuttelivat, että mitähän tuosta Mikastakin oikein tulee, menisi nyt ressukka armeijaan niin miehistyisi.
Matti pyrki ja pääsi yliopistoon. Hän opiskeli ahkerasti mutta vietti siitä huolimatta railakasta opiskelijaelämää; Matti ruksaili opiskelijamatrikkelista valloittamiensa opiskelijatyttöjen kuvia, ja moninaiset olivat ne kerrat, kun Matti oli humalassa vielä aamun ensimmäisillä luennoillakin.
Matilla riitti silti aikaa myös ainejärjestölleen, osakunnalleen, yliopiston sählysarjalle sekä Tuhatkunnalle, johon oli siirtynyt Nuorista kotkista koska demarien aatemaailmahan nyt on nykyoloissa vähän tietsä tunkkanen.
Lopulta Matti kirjoitti erinomaisen gradun, joka arvosteltiin kuitenkin vain keskinkertaiseksi (seikka, joka herätti opiskelijatovereissakin kummastusta), sai vakinaisen viran sivukirjaston apulaisjohtajana (palkkaluokka A16 plus ikälisät), vei vihille opiskelijatoverinsa, joka synnytti hänelle kaksi lasta (osapuilleen), osti lainarahalla rivitalonpätkän ja auton (pakko kato olla ku noita muksuja joutuu kuskaamaan lätkätreeneihin), ja on tavattavissa töiden jälkeen kotilähiönsä Paalupaikka-nimisestä ostariravintolasta, paitsi joka toinen viikonloppu, jolloin Matti boikotoi kapakkaa, koska sen jättiskriiniltä näytetään uusiutumattomien luonnonvarojen kulutusjuhlaa, kuten Hesarin kolumnisti Matinkin mielestä asian niin osuvasti ilmaisi.
Mika näpräili tietokonettaan, vaikka ei osannut englantia. Hän pani parikymppisenä perustamansa ohjelmistofirman lihoiksi, tienasi kertarysäyksellä yhtä paljon kuin Matti elämänsä aikana, siirsi kirjansa Monacoon, ei maksanut veroja, ajoi italialaista urheiluautoa, nautiskeli toimariystävineen kylmiä pinacoladoja Bahamasaarilla, pelasi golfia, purjehti, ratsasti, sai kuvansa iltapäivälehtien kansiin, vieraili Linnan juhlissa aina kun kiireiltään kerkesi, päätyi koko kansan tuntemaksi hahmoksi, jonka mielipiteet olivat kysyttyä tavaraa television keskusteluohjelmissa, ja loppupeleissä, in the long run, puhui vitusti parempaa englantia kuin Matti koskaan.
Tarinan opetus: Coca Cola is IT.
Piditkö lukemastasi?
Kuusi kertaa vuodessa ilmestyvä Ylioppilaslehti kertoo yhteiskunnan ja kulttuurin ilmiöistä ennen kuin muut ovat ehtineet niihin havahtua. Lue printtiä, tue laatujournalismia.
Tilaa tästä