1. vuosi
Päästessäni yliopistoon puhkuin intoa. Mutta mitä syvemmälle akateemiseen maailmaan tutustuin, sitä suurempi oli pettymykseni.
Ensimmäinen sokki tuli jo fuksiaisissa. Juuri kun olin toipunut kouluaikojen nöyryytyksistä – laulukokeista ja uimaopetuksesta – jouduin haalarihurmoksessa riehuvien senioriopiskelijoiden rääkättäväksi. Simputtamalla yhteishenki syntyy -mentaliteetin armeijasta omaksuneet fuksimajurit käyttivät koko arsenaalinsa vihkiäkseen meidät akateemisen brutalismin saloihin.
Yliopistossa uusien opiskelijoiden ohjaus on uskottu tutoreille, joiden tarkoituksena ei ole ohjata uusia opiskelijoita vaan etsiä itselleen helppoa sänkyseuraa: tutorit ovat enimmäkseen niitä finninaamaisia rillireppanoita, jotka eivät menesty vapailla naismarkkinoilla. Katiskasta on helpompi onkia.Siinä missä tutorit ovat täynnä intoa ja naimahaluja, opettajista ei voi sanoa samaa ainakaan innokkuuden suhteen. Yliopisto-opetuksesta huokuu se, että suurin osa luennoitsijoista on tutkijoita, joille opettaminen on vastenmielinen velvollisuus.
Yliopistolla opettajan tunnistaa apurahakierteen lannistamasta olemuksesta, samettihousuista ja Birkenstock-terveyssandaaleista.
3. vuosi
Kaksi ensimmäistä vuotta suoritin kirjekurssina, kuten tapoihin kuuluu. Kolmantena vuotena luulin pääseväni vihdoin tekemisen makuun.Kun proseminaariksi kutsuttu itsetunnonlatistussessio käynnistyi, olin pudota tuolilta. Vuoron perään seminaarilaiset haukkuivat oman työnsä kaikkien edessä: ”Mä sain tän viime yönä valmiiks, tai ei tää oikeestaan oo vieläkään valmis.”
Proseminaarissa minulle selvisi myös, että tehtaassa makkaran muoto on tärkeämpää kuin sisältö: terävimpiäkään omia ajatuksia ei arvosteta yhtä paljon kuin lähteiden pilkuntarkkaa siteerausta.
5. vuosi
Aloin hiljalleen ymmärtää, mistä Franz K:n tuotannossa on kyse. Yliopisto on labyrintti, jossa osa näyttelee opiskelevansa ja osa opettavansa. Loput ovat torakoita.
Aloin myös ymmärtää, minkä vuoksi yliopistolla jauhetaan koko ajan henkisestä pääomasta. Sen hankkiminen on ainoa keino perustella sukulaisille, miksi on neljän opiskeluvuoden jälkeen vielä Siwan kassa, kun pari vuotta amiksessa vetänyt datanomiserkku on juuri sitoutettu uusmediafirman optio-ohjelmaan. Pääomaa kuulemma on, ja se ei ole henkistä.
7. vuosi
Kun valmistuminen alkoi häämöttää ja graduangsti helpottaa, kaivoin opinto-oppaan esille ja katsoin, mihin olen nyt valmis. Oppaan mukaan pääaineestani valmistuneet ”toimivat hyvin erilaisissa tehtävissä, joissa pääpaino ei ole niinkään jonkin erityisalan kuin asioiden yleisemmässä hallinnassa”.Olin siis valmis kaikkeen mutten varsinaisesti mihinkään.
Pelästyneenä tarkistin, mihin laaja sivuaineeni on minut valmistanut: ”Tavoitteena on mahdollisuuden mukaan antaa opiskelijalle sellaisia valmiuksia, että hän pystyisi toimimaan tehtävissä, joihin vaaditaan alaa määrittelemättä humanistinen korkeakoulututkinto.” Happi alkoi loppua.
Näin silmieni edessä työnantajan, jonka silmät osuvat arvosanalla 2- suoritettuun uskontoekologian kurssiin. ”Mites ne aateekootaidot?”Työnsaantini kaatuu viimeistään Siwaan, ja nyt ei puhuta hindujen tuhoojajumalasta vaan työstä kauppaketjun kassalla.
Yhtäkkiä tajusin, että kaikki tiet ovat minulta tukossa – paitsi yksi. On palattava makkaratehtaalle.
Edessäni avautuu valoisa uranäkymä: neljänkymmenen vuoden apuraha-ahdistus ja pikkusieluinen kyräily ummehtuneen laitoksen käytävillä.Dosenttiporukalla voimme sitten riidellä tiskivuoroista ja haukkua muiden tutkimuksia. ”Kuka muuten on syönyt jääkaapista sen Arlan omppujugurtin?” Gaudeamus igitur.
