Mikä saa hiljennettyä biologisen kellon? Työ.
Tutkijat sanovat, että nuoret aikuiset tekevät liikaa töitä ja vieraantuvat vanhemmuudesta. Lapsenteon ei kuulu kuulua suunnitelmiin ja työelämä on muuttunut sellaiseksi, että pienten lasten vanhemmat ovat psyykkisesti poissa; vanhemmat eivät ole lasten käytettävissä, vaan uppoutuvat omaan työhönsä tai työn puuttumiseen.
Koskeeko vanhemmuuden ja työn yhteensovittamisen ongelma vain atk-alalla, uusmediassa ja mainosmaailmassa työskenteleviä helsinkiläisiä vai myös loppuja 98:a prosenttia nuorista aikuisista?Ilmeisesti, sillä kaikki tuntuvat olevan lapsuuden ja etenkin 6-vuotiaiden kimpussa: otsikoissa ovat esiopetus, oppivelvollisuusikä, lapsijuopot, lastenpsykiatrian palvelut, koulukiusaaminen, huumeongelma, luokkien ryhmäkoot, syrjäytyminen, laman lasten oirehtiminen – onpa Kuntaliitolla juuri hyväksytty lapsipoliittinen ohjelmakin.
Sata sormea soosottaa huolta lapsista, mutta samaan aikaan lapset ängetään täpötäyteen päiväkotiin, harrastuksiin, suorittamaan – eikä vanhemmuutta tehdä yhtään helpommaksi.
Lasten arki on absurdia: toppapukujen ja kurahousujen armeijat viettävät kymmenen tuntia päiväkodissa, jonka kiipeilytelineet EU-direktiivi on julistanut vaarallisiksi. Lastentarhanopettajien aika menee siihen, että he kieltävät lapsia menemästä keinuihin, jossa viikko sitten sai heijata itsensä huppeluksiin. Kolmen kuukauden kuluttua keinujen alle saadaan joustavat kumialustat, lapsia lohdutellaan.
Lama opetti uhraamaan kaiken työlle
Arkijärkinen selitys sille, miksi nuoret aikuiset tekevät liikaa töitä, on lama, joka opetti nuoret raskaimman kautta taistelemaan työpaikoista ja uhraamaan kaiken työlle. Nyt, kun monien akateemisten alojen työt kuuluvat juuri niihin hommiin, jotka ovat kiinnostavia ja valtavasti energiaa ja aikaa vieviä, niistä pitäisi osata irrottautua.
Asiantuntijoilla on sama selitys nykylasten pahoinvointiin.
”Elämän haaste on työssä. Silloin perhe – lapset ja jopa kumppani – tuntuu häiritsevältä tekijältä”, sosiologian professori Riitta Jallinoja sanoo. Jallinoja on perhetutkija ja perustaa näkemyksensä laajaan haastatteluaineistoonsa. Käydessään aineistoa läpi hän yllättyi, kuinka paljon ihmiset olivat valmiit uhraamaan työlle.
”Syy lasten onnettomuuteen on se, että vanhemmille kasautuu sietämättömimmät paineet juuri lasten ollessa pieniä”, professori Juha Siltala sanoo. Hän on Suomen historian professori ja psykohistorioitsija, joka on tuonut julkiseen keskusteluun huolensa siitä, että teemme liikaa töitä lasten kustannuksella.
Lasten onnettomuutta on se, että heillä on pätkävanhemmat ja heidät hoidetaan toisena työvuorona. Lasten kanssa vietetään teho- ja laatuaikaa: vanhemmat yrittävät tehdä lapset äkkiä pois samaan aikaan kaiken muun tärkeän kanssa.
Silloin isosisko, itsekin lapsi, on pikkusisarusten iltapäiväkerho ja lapset tuupataan kehittävien harrastusten pariin kilpailemaan valmentajien ja vanhempien armollisesta suosiosta.
Työmaailma lähettää viestiä, että vain luuseri hankkii lapsia, muut antavat näyttöjä ja ovat aina työnantajan käytettävissä. Vapaa-aika menee dragonsouduissa tiimihengen kohotuksessa firman t-paita päällä.
Silti osa uskaltaa urakiireiltään tutkailla myös optiota omiin lapsiin, sillä jos ei niitä hanki ajallaan, ei ehkä saa ollenkaan.Kaiken moralisoinnin keskellä Siltala sanoo kuitenkin rauhallisella äänellä:
”Vanhemmat voivat ihan hyvin luottaa omiin tuntemuksiinsa. Vastuu mielellään siirrettäisiin muualle, eikä omaan järkeen luoteta.”
”Asiantuntijoiden runsas käyttö on mielestäni juuri samanlaista sadetanssia kuin kaikkialla muuallakin; asiantuntijavaltahan meitä vie. Esimerkiksi ekonomistien annetaan yksinoikeudella määritellä, millaisia ovat realiteetit, joiden mukaan meidän pitää kilpailla.”
Epäröivä kasvatuskulttuuri
Sillä, ettei lapsille ja lapsuudelle ole aikaa, on seurauksensa. Viime vuoden lopulla kansatieteestä tohtoriksi väitellyt Marjatta Kalliala tutki lasten leikkikulttuuria ja 6-vuotiaita helsinkiläislapsia ja totesi, että lapset jätetään omin neuvoin rakentamaan ei vain leikkikulttuuriaan vaan myös lapsuuttaan.
Väitöskirjassaan Enkeliprinsessa ja itsari liukumäessä Kalliala selvittää, miten ja miksi leikin aika- ja kulttuurisidonnaisuus ilmenee 1990-luvun lasten leikeissä. Lapset eivät osaa kirkonrottaa tai kymmentä tikkua laudalla, mutta heillä lelulaatikossaan 28 barbieta tai minibarbieta ja kasoittain Actionmaneja ja Pokemoneja.Marjatta Kalliala haluaisi tutkittavan, mitä naisten katoaminen kodeista on merkinnyt lapsille.
”Pääsuunta kulkee epäröimättömästä epäröivään kasvatuskulttuuriin”, Kalliala kirjoittaa.
Monet vanhemmat kaihtavat kantaa ottavaa kasvattamista, jolloin aikuisen ja lapsen raja hämärtyy. Lasten kanssa neuvotellaan ja käytetään demokratiaa. 1990-luvun lapsi kohtasi häälyviä rajoja kaikkialla, epäröivät vanhemmat sälyttävät päätöksenteon lasten harteille.
”Yliahdetuissa päiväkodeissa ei synny fantasialeikkejä, koska lapset keskeyttävät suuressa ryhmässä toistensa tekemiset. Tästä mennään sitten päättelemään, että lapset eivät tahdokaan elää fantasiassa, vaan haluavat aikaisin opetella aikuisia valmiuksia”, Siltalakin sanoo.
Marjatta Kallialan haastattelemat tytöt kuvaavat suosikkileikkejään näin:
Jompikumpi meistä on mies ja jompikumpi nainen. Sit se nainen on ihastunut ja rakastunut siihen mieheen. Sit se nainen koko ajan ajaa sitä miestä takaa. Ja sit se hyppää liukumäestä alas, ja me leikitään, että se on vesiputous ja sit se tekee itsarin.
Aikuisuuden erityisluonne hämärtyy ja korvautuu puoliaikuisuudella, joka alkaa varhain ja loppuu myöhään, Kalliala sanoo. Osasyynä tähän ovat vanhemmat, jotka eivät osaa kieltää ja televisio, joka ei osaa pitää salaisuuksia.
Päiväkotilasten lempiohjelma on Salatut elämät. Seuraavana päivänä lastentarhanopettajalta kysytään, mitä tarkoittaa keskeytetty yhdyntä.
Nuketkin lojuvat päiväkodissa alastomina raajat sojollaan laatikoissa kuin joukkohaudassa. Ennen nuket ennen aseteltiin leningit päällä sievään riviin hyllylle.
Lasten esineympäristö kertoo paitsi elintason noususta, kuluttamisesta ja tavaroitumisesta myös kasvatuskulttuurin muutoksesta: ruotsalaisilla 8-vuotiailla on keskimäärin 550 lelua.On paljon helpompaa ostaa 29. barbi kuin virkata lapsen kanssa yhdelle barbeista kaulaliina.
”Aikuiset käyttävät eläytymiskykynsä toisten aikuisten parissa, mutta eivät mene mukaan lasten maailmaan. Meitä aikuisia ei jaksa kiinnostaa, miten lapset piirtelevät Pokemoneja ja mitä ne tällä Pokemon-fantasiallaan symboloivat. Koen nyt itse piston sydämessäni, itselläni on 6- ja 8-vuotiaat lapset”, Siltala kertoo.
Äkkiä itsenäiseksi
Mutta miten vanhemmuudesta tuli niin komplisoitua? Teki niin tai näin, aina väärinpäin. Kaiken lisäksi vanhemmat, traumaattiset aikuiset, ovat kateellisia lapsiensa huolettomasta olotilasta, Juha Siltala väittää.
Kun vanhemmat kuskaavat lapsiaan hiki hatussa harrastuksesta toiseen, kyse ei olekaan hyvää tarkoittavasta virikkeiden ja elämysten tarjoamisesta.
”Lasten huoleton olotila yritetään turmella esimerkiksi kiikuttamalla lapsia aikaisin jonnekin kehittäviin harrastuksiin, trimmaamalla ja tappamalla lapsen leikki ja fantasia”, Siltala sanoo.
Vanhemmat edellyttävät, että lapsi paljon varhemmin vastaa itsestään kuin oikeastaan voikaan, jotta vanhemmille jää aikaa työntekoon, iltaelämään ja kaikkeen siihen, mistä vanhemmat eivät halua ja aio luopua. Vanhemmat elävät lyhytjännitteisessä maailmassa ja heillä on menettämisen hätä, tutkijat sanovat.
Sen sijaan, että vanhemmat antaisivat lasten olla, leikkiä ja kasvaa rauhassa vanhemmat asettuvatkin kilpailemaan lastensa kanssa, tutkijat sanovat.
”Vanhemmat kokevat sietämättömänä uhrauksena sen, että lapset pakottavat luopumaan iltaelämästä ja harrastuksista. Tämä ei voi olla tuntumatta”, Siltala pohtii.
Tavanomaisin ratkaisu työn ja lasten yhteensovittamisen dilemmaan on se, että lasten hankintaa siirretään niin myöhäiseksi kuin mahdollista, jotta saadaan työelämän kuviot ja kaikki muu kiva mahdollisimman hyvään kuntoon.
Lastentekoa lykätään
Ensimmäisen lapsen saadessaan naiset ovat nyt 28-29-vuotiaita, kun 1960-luvun lopussa ensisynnyttäjien keski-ikä oli alimmillaan 22. Keskiarvoisä on esikoisensa saadessaan 29-30-vuotias.
Biologisesti nainen on synnyttäjänä parhaimmillaan 23-vuotiaana.Jos jälkikasvu jo on hankittu, lapset kasvatetaan äkkiä itsenäisiksi, jotta heistä ei ole huolta ja vaivaa vanhemmille.Kukahan valvoisi lasten etuja, sitä ettei lapsista tulisi heti pieniä aikuisia?
Itsenäiset lapset soittavat itse aamupäivällä päiväkotiin, kun vanhemmat ovat jo lähteneet töihin, että pitävätkin tänään vapaapäivän. Itsenäiset lapset tuodaan kuumeessa päiväkotiin. Taskuun annetaan purkki Burana kuussatasta, josta 5-vuotias voi pitkin päivää nappailla apua, jos heikottaa, sillä äidillä ei ole aikaa jäädä töistä kotiin hoitamaan sairasta lasta. Esimerkit ovat helsinkiläisten päiväkotien arkea.
Mitä arvelee asiantuntija?
”Kysymys on jonkinlaisesta tunneasketismista. Itsenäistymällä lapset pärjäävät, ajatellaan. Se ajatus, että ei lapset niin kauheasti sitä paijausta siis tarvitsekaan, pääsee helposti selittämään kaiken”, Jallinoja sanoo.
Vanhemmat toiveajattelevat, että täyteen ahdettu ja katkonaisia kontakteja tarjoava päiväkoti on hyvä valmennuspaikka postmoderniin ja verkottuneeseen elämään, Juha Siltala sanoo.
”Lapsilta puuttuu kokemus kannattelevasta ympäristöstä, joka ei vaadi eikä tunkeile”, Siltala toteaa.
Onko niin, ettei kaikkea voi saada; onko valittava ura tai lapset?Riitta Jallinojan mielestä uran hektisimmän vaiheen voisi siirtää työelämän alusta sen loppuun.
”Nyt paiskitaan aluksi täysillä ja päädytään siihen, että on pakko ottaa vapaata ennen eläkettä ja jäädään eläkkeelle 55-vuotiaana. Vapaa alkaa vasta vanhana eikä silloin, kun sen olisi pitänyt olla eli varhaisaikuisuudessa, jolloin omat lapset ovat pieniä ja on eniten muita kiinnostuksen kohteita kuin työ.”
Juuri kun luultiin, että tasa-arvo alkaa olla muutakin kuin teoriaa, rivien välistä tihkuu, että naisten pitäisi jäädä kotiin.”En ajattele ollenkaan, että siirto on naisten velvollisuus; molemmilla pitää olla enemmän aikaa perheelle. Ei hoitovapaata aina kolmea vuotta tarvita, ja kotona voi olla isä tai hoitovapaan voi jakaa puoliksi. Jos molemmat ovat esimerkiksi vuoden peräjälkeen kotona, niin se jo helpottaa. Tärkeintä olisi ylipäänsä tehdä vähemmän töitä silloin, kun lapset ovat pieniä”, Jallinoja vakuuttaa.
”Oikeastaan voisi pyytää miehiä hellittämään. Johtaja- ja keskijohtotasolla nuoremman lapsen ikä ei vaikuta miesten työtahtiin eli pienten lasten vanhemmat johtajatasolla tekevät yhtä paljon työtä kuin ne, joiden lapset ovat murrosikäisiä tai ne, joilla ei ole lainkaan lapsia.”
Tilanne ei ole ongelmaton, oli kyse tasa-arvosta, taloudesta tai tavoitteista.
Nimimerkki Bittileski kirjoittaa Hesarin yleisönosastolla (HS 2.3.), että on menettänyt aviomiehensä ja lastensa isän atk-yritykselle. Perheen lapset näkevät isänsä aikaisin aamulla ja illalla nukkumaan mennessään.
”Uskon atk-alan sairaalloisuuden kostautuvan lähivuosina lisääntyneinä avioeroina, loppuunpalamisina, isättömänä kasvaneiden lasten oireiluna”, Bittileski kirjoittaa.
Anna-Liina Kauhanen
Kuvitus Maria Duncker
