Sota on kiva harrastus, joka sopii kaikenikäisille. Kaikkein innokkaimpia harrastajia ovat ne, jotka eivät ole sotaa koskaan nähneetkään.
Talvisodan päättymisestä on kulunut jo 60 vuotta, mutta taistelu jatkuu.
Tiedän mistä on kyse, sillä olen itsekin sotalapsi. Perheessämme sotaa käytiin aina lauantaisaunan jälkeen. Olohuone muuttui päämajan hermokeskukseksi, kun faijani sijoitteli joukkoja uusiin asemiin. Välillä hän pyyhki hikeä kylpytakin hihoihin ja kertaili Taipaleenjoen taisteluita kuin olisi itse ollut mukana.
Isoisälläni olisi kenties ollut autenttisempia tarinoita – olihan hän uhrannut terveytensä ja parhaat nuoruusvuotensa rintamalla. Mutta hänelle sota oli liian vakava asia retosteltavaksi saunan jälkeen.
Kun menin kouluun, sota seurasi minua. Äidinkielenopettajamme luki meille Vänrikki Stoolia: ”Kun viisitoista vuotta vaan ma kerran täyttää saan, samaanpa käyn mä taisteluun ja nälkään, kuolemaan”, hän lausui ääni väristen.
Ihmettelin, miksi kukaan haluaisi sinne, ”miss’ ankarimmin luodit soi, taajimmin tulta salamoi”.
Sotaleski muistelee
Lukiossa minusta tuli sotaleski. Poikaystäväni meni armeijaan, koska hänen isänsä esitti vaihtoehdot: ”Homo saa olla muttei sivari.”
Kun kundikaverini pääsi ensimmäiselle lomalle, olin saada sokin: jätkä oli taantunut 10-vuotiaan vesselin tasolle.
Kestin kaksi kuukautta, kunnes alokastuvassa opittu häpyhuulenheitto alkoi olla minulle liikaa. Suhteemme päättyi, mutta en syytä poikaystävääni vaan armeijaa, joka oli koulinut ”pojasta miehen”. Jos miehiä tehdään tällä metodilla, olen mieluummin poikien kanssa.
Vesseli palasi mieleeni, kun törmäsin taas kerran opiskelijabileissä kauppislaiseen reservinupseeriin. Haalarinsa sotilasrekvisiitalla koristanut Ana yritti todistella minulle, ettei nainen voi koskaan ymmärtää armeijassa jätkien kesken syntyvää yhteishenkeä.
Mikäli poikaystäväni ja monien muiden kertomuksiin on uskomista, myyttinen yhteishenki perustuu lähinnä sadistiseen simputukseen ja rasvaisiin, naista alentaviin juttuihin.
Minun puolestani tällainen yhteishenki saa jäädä syntymättä, vaikka Suomen sotilaallinen turvallisuus olisikin sen varassa.
Ääliömäisyyden ääripäät
Suhteessa viime sotiin olemme kulkeneet ääliömäisyydestä toiseen. 1960-ja 70-luvuilla radikaalit tanssivat sankarihaudoilla can-cania ja yrittivät kaikkensa, että hengissä selvinneet veteraanit tuntisivat sotatraumojen lisäksi vielä syyllisyyttä rintamalle joutumisesta.
Oidipaalisen isänmurhan motivoimasta partapasifismista on harpattu parissa vuosikymmenessä uusisänmaalliseen puolustuspullisteluun. Militarismin läpitunkemassa maassa Adolf Ehrnrooth on oraakkeli, tenavat tekevät luokkaretkiä ampumaleireille ja lähiöostarilla parveilee rekkalastillinen nokinaamaisia kaupunkisissejä. Aina ei tiedä, ollaanko Konalassa vai Kosovossa.
Sotakiiman myötä reserviläistoiminnasta on tullut koko perheen kiva harrastus. Maanpuolustusleireillä perheen yhteishenki lujittuu, kun iskä roiskii sarjoja rynkyllä, äiskä viskoo käsikranaatteja ja lapset kanniskelevat miinoja rastilta toiselle.
Vierellä myhäilevät sotilaat eivät vaivaudu kertomaan äiskälle, että käsikranaatin tarkoitus on posauttaa sisuskalut taivaalle.Telkkarissa maastopukuiset mallitytöt juontavat poikien maanpuo-lustusleikkejä, joissa tappamisen harjoittelusta on tehty viatonta viihdettä. Iltauutisissa 12-vuotias Annika kertoo silmät palaen, että hänestä tulee isona sotilas. Raportin jälkeen Pasilan uutisankkurit nyökkäilevät myötätuntoisina.
Sodan viihteellistämistä vastenmielisempää on vain sodan pyhittäminen uskonnollisella paatoksella. Mitä eroa oikeastaan on Juumaala oompi liinnaamme -demagogialla ja islamilaisella fundamentalismilla, joka saa sotilaat ripustamaan paratiisin avaimet kaulaansa?
Kunnioitan tuskin ketään yhtä paljon kuin isoisääni ja muita sotaveteraaneja. Ja juuri kukaan ei saa karvojani yhtä pahasti pystyyn kuin ne, jotka elämöivät sodalla ja yrittävät häivyttää sen todellisen luonteen.
Kaikki kunnia veteraaneille. Kaikki kunnia sodalta pois.
