Kiivaimmat konservatiivit löytyvät rockmusiikin kuluttajien joukosta. Heidän korvissaan maailmaan mahtuu vain kahdenlaista musiikkia, falskia rahastustavaraa tai taiteilijan syvimmistä tunnoista kumpuavaa pyyteetöntä itseilmaisua.
Vaikka nämä kaksi tekijäleiriä poikkeavat niin radikaalisti toisistaan, on kuulijakunnissa yksi yhdistävä piirre: kummatkin tahtoisivat aina samaa. Eiliseen onkin riemullista jäädä. Aika kultaa musiikkimuistot, vaikka herkässä nuoruusiässä koetut elämykset eivät myöhemmin palanneetkaan.
Onneksi syyllinen on lähellä. Hän on se, joka teki menneisyyden tärkeät laulut, mutta muuttui myöhemmin. Eikö artisti ymmärtänyt, ettei saa muuttua?
Artisti ei ymmärtänyt sitäkään, että nuoruusnostalgiaan jämähtänyt fani omistaa hänet. Kertamaksulla ostetun musiikintekijän toimintaa ei tarvitse myöhemmin rahallisesti tukea, sillä fani hänet omistaa muutenkin.
Omistajan oikeuksiin kuuluu tietenkin rakentava kritiikki. Oletettavasti musikantti ajautui harhateille, kun ei ymmärtänyt toimittaa sitä mitä tilattiin. Häntä on siis ojennettava. Otollisimmaksi opetustilanteeksi on osoittautunut kapakkaympäristö. Tukkihumala takaa oikean hengen ojennukseen.
Olemme onnistuneet salakuuntelutekniikalla taltioimaan esimerkkikeskustelun, tässä se lyhyessä muodossaan:
”Jarkko perkele! Teidän vuoden yhekskytkolme levy oli paras! Tää uus ei oo mitään siihen verrattuna. Miks te ette tee enää semmosia levyjä? Hä?”
”Se levyhän on jo kerran tehty. Jos tehtäisiin nyt jotain muuta?”
”Eeeei mutta ajattelehan nyt ittekin!”
Jos omistaja hankkii uuden levyn, se ei luultavasti vastaa hänen odotuksiaan, sillä keikkatilanteessa kaikki oli paljon vakuuttavampaa. Ainoa keino kääntää pettymys voitolliseksi on laittaa levy soimaan, juoda pullo viinaa ja kuunnella musiikkia stereoiden kaikella voimalla. Levy muuttuu tällöin yhtä innostavaksi kuin live-esityskin. Jollei muutu, on hankittava isommat ämyrit tai juotava enemmän.
Tämän kaiken äärellä musiikintekijät, niin se petkuttaja kuin uhrautujakin, oppivat muistamaan tarkat formaattivaatimukset lauluja kirjoittaessaan. Tyhjä paperiarkki nauraa täyttäjälleen, kun huoneessa vilistää horisevia päitä, joista yksi pyytelee yhtä, toinen toista. Niiden säestyksellä syntyy toivotunlaista formaattimusiikkia, niin valtavirran kuin alakulttuuri-ihmistenkin tarpeisiin sopivaa.Kolminkertainen hurraa-huuto yksilöllisyydelle!
Kaikki on hyvin, eikä omistajan ja omistettavan välisiä herkkiä sopimuksia enää rikota. Mieltä kalvaa vain epäilys toiminnan mielekkyydestä. Kuka tahtoo kulkea lapsuutensa koulupuvussa vielä vanhainkodissakin? Katsella vanhoja koulukuviaan päivittäin? Syödä ikänsä corn flakeseja ja jämähtää vuoden 1983 tulotasolle? Tavata samat naamat, toimittaa omaa Iijoki-sarjaansa joka ei koskaan yllätä ketään.
Vai pitäisikö musiikin sittenkin pyrkiä kohti jotain uutta? Ehkä minäkin vuosien varrella muutuin. Ehkä halusinkin muutosta. Ehkä on mieletöntä edes vaivata päätään moisella, tai antaa itseään vaivattavan.
Vain yksi on varmaa. Musiikki on pysyvä arvo, jos se pysyy sellaisena.
Jarkko Martikainen
jarkko.martikainen@kolumbus.fi
