Keskonen: Nimetön

Olin kesällä elämäni ensimmäisissä häissä. Kaikki meni niin kuin pitikin: morsian oli kaunis, sulhanen oli komea, häppää oli kyllin ja kaaso oli lärvät. Oudoksi asian teki se, että sulhasena oli kaveri, jonka olen tuntenut peruskoulun kolmannelta saakka, siis yli kahdenkymmenen vuoden ajan. Yhtäkkiä tämä herkeää aikuiseksi ja seisoo Suomenlinnan kirkon alttarilla vihittävänä Se Oikea vieressään. Tuntui jotenkin epätodelliselta: itse en kaikkina näinä vuosina ole löytänyt edes Vähiten Väärää.
    Peruskoulun kolmannella oli tapana, että tyttöjä vedettiin letistä. Nyt tuntuu sitä, että minua on vedetty nenästä. Kukaan ei koskaan kertonut, että vuodet vierivät näin nopeasti.
    Olen aina ajatellut, että kyllä se siitä. Päivä kerrallaan ja ehkä huomenna jo. Hosumalla tulee huonoa jälkeä. Niin, ja kusipäitä mukuloita.
    Lienee tarpeen alkaa ajatella toisin.
    Mutta tiedättehän Murphyn lain? Uskokaa pois, että Murphy oli optimisti, mitä parisuhteiden luomiseen tulee: mikään ei voi olla hankalampaa. Olen omasta puolestani saanut kiintiöni täyteen universumin turhauttavinta lausetta ”mitä jos oltaisiin vaan kavereita?”. Mitä jos vitut oltaisiin? Pakkien saaminen tuntuu aina ilkeältä: turha yrittää pehmentää asiaa. Sano se rukkasin!
    Snif. Itsesääli on hieno asia.
    Älkää nyt käsittäkö väärin: en suinkaan ole luopunut toivosta. Vanhempani lienevät kuitenkin skeptisempiä, sillä lastenlapset ja niiden hankinta on vaivihkaa priorisoitu kolme vuotta nuoremmalle pikkuveljelleni, joka on sentään jo naimisissa ja kaikkea. Kaksi kissaakin.
    Elä tässä sitten.
    Kaiken tällaisen ajattelun vastapainoksi oli mukavaa huomata, että on kuin onkin olemassa ihmisiä, jotka ovat löytäneet toisensa ja lopettaneet etsimisen. Ennen vihkitilaisuutta hämmästelin kaverini tyyneyttä: eikös sulhasen pitäisi jo kirkkomatkalla antaa ylen kaikki, mitä on viisivuotiaasta lähtien syönyt? Veressä enemmän tabuja kuin vanhoillislestadiolaisella? Mutta mies oli päätöksensä tehnyt eikä hermoillut enää hitustakaan.
    Ja kun kysyttiin ”tahdotko?”, niin kummatkin tahtoivat. Ensin sulhanen, sitten morsian, kuuluvalla äänellä molemmat. Huomasin hymyileväni: ihan kuin telkkarissa! Paitsi että tämä ei ollut tarua. Ei edes sormusten verran.
    Huomaatteko? Jotain uutta, jotain vanhaa, hiukan sinistäkin. Muttei sentään mitään lainattua.
    Onnea, Rasa. Onnea, Laura.