Uskon uudet soturit

”Sotilasrippikoulu on tehnyt minulle hyvää. Olen saanut puhua rohkeasti miesten kesken elämän suurista kysymyksistä: elämästä ja kuolemasta, naisesta ja miehestä, uskosta ja rakkaudesta. Myös miehellä on oltava tällainen mahdollisuus”, sotilaspastori Jari Jolkkonen aloittaa konfirmaatiojumalanpalveluksen Tuusulan vanhassa kirkossa.
    Seitsemänkymmentä maastopukuihin pukeutunutta sänkipäätä Santahaminan ja Hyrylän varuskunnista täyttää kirkon etuosan. Yhdellä on nuuskabiitti huulessa, muutama nuokkuu ja loput kuuntelevat kiltisti. Heidän takanaan istuu kolmisenkymmentä omaista.
    ”Konfirmaatio on kyllä-sana sille uskolle, jota kaste merkitsee”, Jolkkonen jatkaa ja kehottaa uskomaan rohkeasti. ”Jumala on kutsunut meidät taistelemaan lähimmäisen rakkauden puolesta.”
    Jumalanpalvelus päättyy ehtoolliseen. Konfirmoitujen jälkeen tyttöystäviä kävelee keimaillen alttarille.
    Mikä sai raavaat varusmiehet lähtemään neljäksi päiväksi eristyksiin Rafsön saarelle rippileirille? Etsivätkö he todella Jumalaa vai pakoilevatko normaalia palvelusta?
    ”Viikko suklaata”, Pekka Niittylä, 19, vastaa, mutta Ville Mutikainen, 17, huutaa taustalta: ”Eikä mitä! Päivä vielä, niin pää olisi hajonnut.”
    Leiristä ei ollutkaan nakkisuojaksi, vaan moni myönsi, että välillä oli ikävä kasarmeille ja vaikka tetsaamaan eli taisteluharjoituksiin kristillisen tehopaketin puristuksesta. Uskonnontunnit kestivät aamukahdeksasta iltaviiteen. Pyhä Henki oli mukana jo heti aamusta.
    ”Oli kyllä perseestä, että herätettiin jollain jeesusmusiikilla”, leirin kuopus Mutikainen valittaa.
    Vapaa-aikansa pojat viettivät illalla tiiviisti yhdessä saunomalla, uimalla ja pelaamalla jalkapalloa. Yhteiset iltahartaudet olivat monelle riparin ikimuistoisimpia hetkiä. Aivan kuin tavallisella riparilla. Tosin ilman tyttöjä.
    ”Viimeisin ilta vietettiin merenrannalla nuotion äärellä. Paistettiin makkaraa, laulettiin. Kaikki oli täysillä messissä”, Jouni Rantanen, 18, kertoo.
    Kirkkohäät olivat Rantaselle päällimmäinen syy osallistua rippikouluun, mutta myös usko sai miehestä otetta. ”Raamatun tarina alkoi aueta, leirillä rupesi kelaamaan asioita ja ymmärtämään, mistä niissä on kyse.”
    Sotilaat innostuivat puhumaan leirillä Suurista Kysymyksistä. Kasarmien kolmen veen suora viina, vittu ja veikkaus vaihtui nuotiotulen loimussa hetkeksi Isään, Poikaan ja Pyhään Henkeen.
    Leirin vetäjä teologi Jari Jolkkonen, 29, uskoo, että kaikki olivat mukana vilpittömällä mielellä eivätkä vain hakemassa palvelushelpotusta. ”Moni kertoi, ettei oikein itsekään tiedä kaikkia syitä osallistumiseensa. Takana saattoi olla henkilökohtaisia ongelmia tai ylipäänsä halu pohtia uskonnollisia kysymyksiä.”
    Kirkkohäätkin ovat Jolkkoselle tarpeeksi hyvä syy. ”Monet saattoivat sanoa, että okei, haluan vain kummiksi tai kirkkohäät, mutta kun niiden kanssa sitten vähän tarkemmin asiaa pohti, niin kyllä niitä myös kiinnosti nämä kysymykset elämän alkuperästä, tarkoituksesta ja päämäärästä.”
    Eemeli Vainionpään, 20, ajoi kasteelle ja konfirmaatioon kiinnostus hengellisiin asioihin: ”Vanhemmiten niitä on oppinut arvostamaan.” Hänen omat vanhempansa eivät kuulu kirkkoon.
    ”Mä olen nyt sitten varmaan perheen musta lammas.”
    Kirkkoon kuulumaton Jan Trejtnar, 20, oli leirillä puoliksi palvelusta paossa ja yleissivistyksen vuoksi. ”Onhan se hyvä tietää, mitä kirkossa tapahtuu.”
    Syy rippikoulun käymiseen varusmiesaikana voi johtua myös silkasta vahingosta. ”Laput ja kaikki täytettiin, mutta unohdettiin lähettää”, Tony Mäenpää, 21, kertoo, miksi rippikoululeiri jäi aikoinaan väliin.
    Konfirmaation jälkeen on sotilaskotisisarten järjestämät kirkkokahvit Tuusulan seurakuntatalolla. ”Tämä on meille vuoden kohokohta”, emännät iloitsevat.
    Kahvilla sotilaspastori Jolkkonen kättelee ja vaihtaa lämpimästi hymyillen muutaman sanan jokaisen leiriläisen kanssa. Hän suorittaa itsekin asepalvelusta, mutta pääsi poikkeuksellisesti varusmiespapiksi, kun Santahaminan pappi jäi vuoden virkavapaalle.
    ”Oli kauhean hauska tehdä töitä hyvällä itsetunnolla varustettujen nuorten miesten kanssa, seurakunnassa ei ole aina yhtä helppoa. Leirillä oli rempseä, suora ja vähän karukin meininki. Poikien kanssa mie voin polttaa piippua ihan vapaasti, eikä kukaan käy motkottamaan.”
    Jolkkosen mukaan on välttämätöntä olla pojille rehellinen ja aito. ”Miun pitää osoittaa, että olen ihan tosissani, että uskon täysillä siihen, mitä opetan kristillisen uskon sisällöstä. Pojat kyllä vaistoo heti, jos puhun jotain, joka ei nouse suoraan miusta itestäni.”
    Leiri opetti Jolkkoselle myös sen, että kristillisen uskon on vaikea elää nykyisin suurkaupungeissa. ”Kyllä monella on erittäin ohut kristillisen uskon ja perinteen tuntemus. Suurkaupungeissa ihminen pystyy hukuttamaan koko elämänsä viihdeteollisuuteen ja kulutushyödykkeisiin. Ei kaikkia näytä enää kiinnostavan se kysymys, mikä on Jumala, vaan pikemminkin se, että missä on bileet.”
    Rippikoulun käyneistä varusmiehistä puolet oli kastamattomia. Heistä vajaa puolet otti kasteen vastaan ja pääsi ripille. ”Moni mietti kirkkoon liittymistä koko leirin ajan ja päätti lopulta, ettei vielä tai ei ollenkaan. Nämä ovat niin isoja kysymyksiä ja ratkaisuja, ettei kavereita voi johtaa niihin millään tavalla”, Jolkkonen sanoo vakavana ja lisää:
    ”Eikä tukasta vetää ­ varsinkaan, kun niillä monilla on kalju.”

Antti Helin
Kuva: Liisa Huima