Väitetään, ettei ohjaaja Veikko Aaltonen pidä liiemmälti julkisuudesta. Edessäni istuva ohjaaja särpii kuitenkin rennosti keskiolutta ja polttelee savukkeita. Mistään ei pysty havaitsemaan hermostuneisuutta.
Kaurismäkien ja Rauni Mollbergin kanssa työskennellyt Aaltonen teki läpimurtonsa elokuvalla Tuhlaajapoika (1992). Ex-linnakundi Esan haparoivasta paluusta normaaliin elämään kertova kaupunkidraama sai loistavan kritiikin.
Tuhlaajapoika sisältää ankaria kerrostumia, jotka käsittelevät ihmisten välistä hyväksikäyttöä, väkivaltaa ja alistamista, mutta myös rakkautta ja toivoa. Teemat ovat toistuneet Aaltosen töissä myöhemminkin.
Heti Tuhlaajapojan perään valmistunut Isä Meidän (1993) vaihtoi tapahtumamiljöön Helsingistä maaseudulle. Ohjaajan itsensä käsikirjoittama elokuva kertoo meriltä palaavasta Juhanista, joka saapuu kotipitäjäänsä tekemään tilit selviksi häntä lapsena hyväksikäyttäneen isän kanssa. Upealla mustavalkokuvauksella tehostettu tragedia on vahvinta kotimaista draamaa vuosikymmeniin.
”Kyseessä on ehdottomasti suomalaisin elokuvani. Hain tarkoituksella tyyliä, joka ammentaa itsensä kotimaisen kirjallisuuden sekä elokuvan perinteestä”, Aaltonen pohtii.
Isä Meidän sai vielä ylistävämmän kritiikin kuin Tuhlaajapoika. Ohjaajasta muovailtiin jo suomalaisen elokuvan pelastajaa.
Aaltosen neljäs pitkä työ, pahamaineinen Merisairas (1995) kuitenkin pilasi hattutempun. Kansainvälisenä yhteistuotantona syntynyt ekotrilleri tyrmättiin tylysti sekä yleisö- että arvostelijapuolella. Epäonnistuminen personoitui juuri ohjaajaan, vaikka elokuvantekoa koetelleet taloudelliset sekä kuvauksiin liittyneet ongelmat olivat kaikkien tiedossa. Aaltosen oma näkemys asiasta on rehellisen epäitsekäs.
”Olisi helvetin helppoa ja turvallista syyttää epäonnistumisesta tuotantoa, olosuhteita tai näyttelijöitä. Mielestäni ohjaaja on kuitenkin aina itse vastuussa lopputuloksesta. Ohjaajaa myös kehutaan eniten, jos elokuva onnistuu.”
Mairen tragedia
Haaksirikosta kuiville rantauduttuaan Veikko Aaltonen vetäytyi hetkeksi elokuvanteon ristiaallokosta. Kahden vuoden kuluttua uusi projekti oli jo kuitenkin saanut tuulta purjeisiinsa.
Rakkaudella, Maire jatkaa ohjaajan traagisten ihmiskuvien sarjaa. Nimihenkilö on 51-vuotias nainen, joka ei pysty kohtaamaan omaa elämäänsä. Tyhjiön Maire täyttää lehdistä lukemillaan tragedioilla ja julmilla ihmiskohtaloilla.
Aaltosen mukaan Maire on ”rajatilaihminen”. Tarkemmin hän ei aio asiaa määritellä. ”Haluan, että katsoja joutuu tekemään myös omat johtopäätelmänsä.”
Maire ystävystyy nuoren yksinhuoltaja Kirsi-Marin kanssa, jonka mies on murhattu kaksi vuotta sitten. Kirsi-Mari haluaisi jo unohtaa tragedian ja siirtyä elämässään eteenpäin. Mutta Maire ei anna kenenkään unohtaa. Maire on päättänyt, että mies maksaa teostaan.
Mitä pakkomielteisemmäksi tilanne kääntyy, sitä syvemmälle Maire ajautuu vinoutuneeseen maailmaansa. Päähenkilöt eivät yleensä voi hyvin Aaltosen elokuvissa, eikä Mairekaan ole poikkeus.
”En ole koskaan tarkoituksella hakeutunut rankkojen aiheiden pariin. Ne ovat vain tulleet vastaan. Mutta en halua, että elokuvia nimetään näiden juttujen mukaan”, Aaltonen sanoo.
”Tuhlaajapoika ei ole elokuva sadomasokismista, vaikka aihetta siinä sivutaankin. Se on tarina oikeasta sadismista ja väkivallasta. Isä Meidän puolestaan käsittelee muutakin kuin lapsen hyväksikäyttöä”, ohjaaja toteaa.
300 000 katsojaa?
Rakkaudella, Maire tulee ulos nyt, kun suomalaisen elokuvan supervuosi on kääntymässä loppuaan kohti ja monen kotimaisen jättisuosikin katsojaluvut ovat viimein rauhoittuneet.
”On upeaa, kuinka hyvin suomalainen elokuva on tänä vuonna menestynyt. Se ei silti saisi sokeuttaa kotimaista elokuvantekemistä. Kaikkia leffoja ei tehdä koko kansaa varten. Osalle on aina oma erityisyleisönsä”, Veikko Aaltonen sanoo oman ensi-iltansa kynnyksellä.
Aaltosen kanssa on helppo olla samaa mieltä. Ei kai kotimaisen elokuvan menestysresepti voi koostua pelkästään häjyistä, sodasta ja Tapio Rautavaarasta?
”Jos satatuhatpäisistä katsojista muodostuu ainoa kriteeri elokuvien tuottamiselle, se yksipuolistaa niiden sisällön. Pohjanmaasta ja sodasta ei voi tehdä loputtomasti elokuvia. On pyrittävä säilyttämään myös se tuotanto, joka lukeutuu eurooppalaiseen taide-elokuvaan. Ja näitä elokuvia ei ole tarkoitettukaan massoja varten”, Aaltonen tiivistää.
Kansallisten aiheiden buumi jatkuu yhä. Seuraavaksi teattereihin saapuu Åke Lindmanin Lapin kullan kimallus ja myöhemmin Jari Halosen Aleksis Kivi- ja Markku Pölösen Rauli Badding-Somerjoki -elämäkertafilmit.
Niiden välissä kannattaa mennä katsomaan Rakkaudella, Mairen kaltaista elokuvaa, jossa on vaihteeksi universaali tarina, mutta joka on silti juuriaan myöten suomalainen. Aina ei tarvita kauhavalaispuukkoa tai Suomi-konepistoolia.
Tuomas Riskala
Kuva Riku Isohella
Rakkaudella, Mairen ensi-ilta 17.9. klo 20.30, Bio Rex.
