Helsingin yliopiston kotimaisen kirjallisuuden laitos on kasvattanut muun muassa kirjailijat Anja Snellmanin, Leena Krohnin, Kari Hotakaisen ja Jari Tervon. Päärakennuksen kahvilassa esikoiskokoelmaansa lehteilevä Tuuve Aro, 26, voi siis todeta olevansa hyvässä seurassa. Edellä luetelluista hän arvostaa erityisesti erilaisia maailmoja sekoittelevia Krohnia ja Hotakaista.
Hänen omassa esikoisessaankin Häiriö lämpöpatterissa (Gummerus) arjen ja absurdin sekä realismin ja fantasian raja on vähintään häilyvä. Pettäjämies jähmettyy lattialle vaateripustimeksi. Köksänluokan sianteurastus muuttuu nuoren opettajattaren johdolla seksiorgiaksi. Suurjuopon katonrajassa leijuu sätkää poltteleva Matti Pellonpää. Kylvyn jälkeen pyörätuoliin sidottu tyttö juoksee omille teilleen. Pienitissisten naisten armeija jyrää pahaa-aavistamattoman kaupungin.
”Pyrin moniselitteisyyteen ja yllätyksellisyyteen, mikään ei ole niin tylsää kuin perusrealistinen proosa”, Aro kuvailee. Novelleissa tyyli ja sisältö kietoutuvat yhteen toivottavasti tekijänsä näköiseksi kokonaisuudeksi. ”Vaikka ne ovat absurdeja ja toisesta maailmasta, kirjoittamalla ilmaisee ainakin alitajuisesti jotain olennaista itsestään.”
Proosaa selkäytimestä
Tuuve Aron muutamassa vuodessa syntynyt kokoelma sisältää melkoista kielellistä tykistökeskitystä. Pieneen, 150-sivuiseen kirjaan mahtuu 31 tarinaa, joista vain muutama lähenee perinteisen novellin mittoja. ”Minun tekniikkani on sylkäisyn- tai oksennuksenomainen, hyvin nopea, se tulee selkäytimestä. Pidemmät tekstit vaativat enemmän suunnitelmallisuutta.”
Aro kertoo kirjoittaneensa lähes kehtoiästä asti. Vakavammin harrastus alkoi Kallion ilmaisutaidon lukiossa, kun kirjallisella ilmaisulla pystyi korvaamaan tylsempiä aineita. Ajatus kirjailijaksi ryhtymisestä vahvistui Oriveden kansanopistovuoden aikana, mutta toisaalta sen rinnalla on koko ajan kulkenut toinen suuri intohimo, elokuvat.
”Näen novellinikin usein elokuvamaisina visioina, sitten ne siirtyvät paperille, kun aika on kypsä. Jotkut ovat kuvailleet niitä lyhytelokuvamaisiksi”, Aro kertoo.
Novellit sisältävät myös runsaasti omintakeista huumoria. Tietysti lukijasta riippuen. ”Mielenkiintoista, että joku vakavissani kirjoittamani juttu koetaan syvästi ironisena ja ilkeänä, mutta vastaavasti olen kirjoittanut jotain leikilläni ja ihmiset ovat ottaneet sen tosissaan.”
Romantikko yliopistolla
Yliopistossa Aro on opiskellut vuodesta 1993, kirjallisuuden lisäksi muun muassa estetiikkaa sekä elokuva- ja tv-tutkimusta. Opinnot ovat edenneet epätasaiseen tahtiin. Välillä hän on ollut töissä, viimeksi MTV 3:n elokuvatoimittajana ja internet-kriitikkona.
”Joskus tulee seinä vastaan, opiskelu tuntuu tyhmältä ja haluaa hakeutua töihin. Sitten kun on tarpeeksi kärsinyt töissä, on kiva palata boheemiin opiskelijaelämään.”
”Sen tyyppinen oleminen, että kaikki ei ole valmiiksi suunniteltua tai jossain putkessa, viehättää minua.”
Periaatteessa Aro pitää yliopistoa loistopaikkana, kampuksella haahuillessa saa koko ajan aivoille virikkeitä. Hän ei vain halua antaa maailman liikaa määrittää itseään, vaan tehdä asiat omassa tahdissaan. Oli kyseessä sitten työt, opiskelu tai rakkaus.
Kuten nuorilla kirjoittajilla yleensäkin, Aron novelleihin mahtuu useita parisuhdeanalyyseja. Mutta nekin hän tekee täysin omalla tavallaan, illuusiottomasti ja ennakkoluulottomasti.
”Toisaalta pidän itseäni romantikkona, uskon oikeasti parisuhteeseen ja rakkauteen sukupuolesta riippumatta.”
Kokoelman kätilöt
Kokoelma on omistettu ”Lasselle ja muulle Klubille”. Omistus viittaa kotimaisen kirjallisuuden tämänhetkiseen kirjastoamanuenssiin, parrakkaaseen persoonallisuuteen Lasse Koskelaan sekä yliopiston kirjoittamisen harrastuspiirin Nobelistiklubiin, joita Tuuve Aro kehuu estoitta kokoelmansa kätilöinä. ”Mainiota palautetta, mainioita bileitä ja ehdottomasti parasta, mitä minulle on yliopistossa tapahtunut.”
Aro kuuluu opiskelijoista itsestään alkunsa saaneen kirjoittajaryhmän pitkäaikaisimpiin jäseniin. Alkuvaiheessa ryhmää veti Koskela, sen jälkeen on kokoonnuttu omin päin.
”Kirjoittamista ei varsinaisesti voi opettaa, itsessä täytyy olla tarpeeksi voimakas tarve. Mutta ilman muuta voi innostaa, antaa virikkeitä ja suuntaviivoja.” Novelliensa ryhmässä herättämien tulkintojen määrää ja psykoanalysointiyrityksiä hän pitää vain rikkautena.
Kokoelman novellit ovat olleet ryhmässä käsiteltävinä, ja sen entinen vetäjä vei valmiin paketin Gummeruksen kustannustoimittajalle luettavaksi. Kolmen kuukauden jälkeen puhelin soi, kokoelma oli mennyt ensimmäisellä yrittämällä läpi. ”Olin siihen mennessä täysin heittänyt toivoni ja unohtanut koko jutun”, Aro naurahtaa.
Sinisiä perhosia odotellessa
Muutamassa Aron novelleista maailmaa tarkastellaan lapsen näkökulmasta. Tiettyä lapsenomaisuutta liittyy hänen mukaansa luovuuteen ylipäänsäkin.
”Kirjoitusprosessille on ominaista ennakkoluulottomuus. Jos tekstiä analysoi ja suunnittelee liikaa, siitä katoaa tietty viattomuus.” Toisaalta hän myöntää osan teksteistänsä olevan hyvinkin kyynisiä.
Kirjallisuuden ja elokuvien lisäksi nuori nainen rakastaa kuvataidetta, erityisesti Chagallia ja Matissea, sekä paljasjalkaisena helsinkiläisenä kotikaupunkiaan ja sen kahvilakulttuuria.
”Ilmapiiri, joka syntyy kahvilassa, on hedelmällinen lähtökohta. Tuntemattomat ihmiset tulevat uniin, alkavat muhia alitajunnassa ja siitä saattaa syntyä teksti.”
Novellissaan Perhosten paluu Aro kuvaa kauniisti sinisten perhosten muodossa keski-ikäisen mieskirjailijan elämään palaavaa inspiraatiota. Vastaavaa tunnetta hän itsekin odottelee; kokoelman jälkeen takki tuntuu tyhjältä. ”Muuten elän ihan onnellista vaihetta, kaikki asiat ovat melko hyvin kohdallaan.”
Erityisesti yhdestä nykykulttuurin ilmiöstä hän on vilpittömästi innoissaan. ”Vaikka termi ’nuoret vihaiset naiset’ on klisee, rock-muusikoiden ja muiden nuorten tekijöiden esiinmarssi on minusta loistojuttu. Vihdoinkin tilauksesta tulee vastine nuorille vihaisille miehille.”
Jani Saxell
Kuva: Tiina Karjalainen
