Virallisesti Jugoslavia hajosi kesällä 1991, kun Slovenia ja Kroatia julistautuivat itsenäisiksi. Siitä alkoi Balkanin verinen näytelmä, jota tiedotusvälineet ovat saaneet seurata koko 90-luvun. Nyt Jugoslavia tarkoittaa enää Serbiaa, Kosovoa ja Montenegroa. Matkan varrella ovat Kroatian ja Slovenian lisäksi valtioiksi itsenäistyneet Makedonia ja Bosnia-Hertsegovina.
Bosnian pitkän sodan aikana alkoi läntisessä maailmassa elää oppi Jugoslavian hajoamisen vääjäämättömyydestä: maa oli jo syntyessään tuhoontuomittu, sen kohtalo itsestäänselvä. Historiaa ryhdyttiin analysoimaan tavalla, joka tuki syntyvää uutta tilannetta eli sotia ja uusia kansallisvaltioita. Tarvittiin loogisia ja kestäviä selityksiä, kun monikulttuurinen valtio muuttui raa’aksi taistelutantereeksi.
Professori Juhani Nuorluodon mielestä vääjäämättömyysoppia ovatkin levittäneet erityisesti tiedotusvälineet. 70-luvulta lähtien Jugoslaviaa seurannut Helsingin yliopiston slaavilaisen filologian professori on vääjäämättömyydestä eri mieltä: hänen mielestään Jugoslavia ei hajonnut, vaan se hajotettiin.
Seuraavien vääjäämättömyysopin vastaväitteiden pohjana on käytetty Nuorluodon esitelmää Jugoslavian hajoamisen mytologisoinnista ja nykytilanteen historiallisesta oikeuttamisesta, jonka hän piti Aleksanteri-instituutin Jugoslavia-seminaarissa huhtikuussa.
Väite 1
Jugoslavian hajoaminen oli vääjäämätöntä, koska alueen etniset ryhmät ovat vuosisatoja olleet ristiriidoissa keskenään ja vihanneet toisiaan aina.
Vastaselitys 1
Jugoslavia-keskusteluissa serbeistä, kroaateista tai muslimeista puhutaan itsestäänselvinä etnisinä ryhminä. Meille on muodostunut kuva, että ne olisivat olleet ikuisesti olemassa. Etnisen ryhmän käsite on Jugoslaviassa kuitenkin uusi. Esimerkiksi Bosniassa elämää on leimannut enemmänkin alueellisuus ja kylään kuuluminen kuin etnisyys.
Yhtä uusia ovat sloveenien, kroaattien tai serbien puheet omasta kansakunnasta. Oma kansakunta perustellaan historiallisesti erilaisilla argumenteilla: milloin puhutaan omasta kielestä, milloin kulttuurieroista tai uskonnosta.
Edellisistä uskonto on yksiselitteisin. Ei ole olemassa esimerkiksi kristinuskon ja islamin sekoitusta. Kieli ja kulttuuri sen sijaan perustelevat erillisiä kansankuntia vain hyvin suhteellisesti. Hyvä esimerkki on Kroatian nykyinen valtio: Pohjoisilla Slavonian tasangoilla eletään erilaisessa kulttuurissa kuin Välimeren rannikolla Dalmatiassa, missä esimerkiksi suomalaisille tuttu Dubrovnik sijaitsee. Kärjistetysti voi sanoa, että Slavonian maaseudulla syödään porsasta, kun Dalmatiassa kypsyvät välimerelliset simpukat.
Samaan tapaan etnisesti serbeiksi laskettavilla montenegrolaisilla on paljon yhteisiä tapoja albaanien kanssa. Parhaiten tämä näkyy klaanisysteemissä, joka on hyvin samanlainen Albaniassa ja Montenegrossa. Klaaniyhteisössä esimerkiksi sukulaisia ei saa missään tapauksessa loukata, kun serbialaiset voivat hyvin vaikka kirota sukunsa nimeen.
Kielikään ei erottele entisen Jugoslavian etnisiä ryhmiä yksiselitteisesti. Esimerkiksi Kroatian ja Slovenian rajaseuduilla puhutut murteet poikkeavat toisistaan vain vähän ja ainoa, mikä tekee niistä slovenian tai kroatian on kuuluminen eri standardikielialueeseen. Slovenian puolella puhuttu murre on sloveenia, Kroatian puolella puhellaan kroatiaksi. Tilanne on samanlainen myös muilla rajaseuduilla.
Lisäksi Kroatiassa on perusteltu omaa erillistä kieltä hehkuttamalla omia traditioita. Todellisuudessa sekin on perusteetonta, koska satojen vuosien takaisilla traditioilla ei ole välitöntä yhteyttä nykypäivään, saatikka Kroatian valtioon. 1800-luvun alkuvuosikymmeniin saakka kirjallisuus kiinnittyi alueisiin eikä sitä voi rinnastaa tämän päivän valtioihin.
Väite 2
Jugoslavian hajoaminen oli vääjäämätöntä, koska koko Jugoslavia oli keinotekoinen rakennelma, johon eteläslaavilaiset kansat eivät koskaan halunneet liittyä. Jugoslavia muodostettiin ensimmäisen maailmansodan voittajavaltioiden intressien pohjalta Versailles’n rauhansopimuksessa 1919.
Vastaselitys 2
Versailles’n rauhansopimuksessa muodostettiin serbien, kroaattien ja sloveenien kuningaskunta, jota usein kutsutaan ensimmäiseksi Jugoslaviaksi. Maan synty kuvastaa hyvin vuosisadan alun henkeä: vallalla oli ajattelu, jonka mukaan samantyyppinen kieli riittää yhdistämään alueita.
Tuossa ilmapiirissä Jugoslavian syntymistä tuki jo 1800-luvun puolivälissä alkanut liike, illyrismi, jonka ideana oli yhdistää kaikki eteläslaavilaiset kansat. Liikkeen voimasta kertoo, että esimerkiksi kroaatit olivat valmiita luopumaan omista kirjallisista traditioistaan muodostaakseen yhteisen kirjakielen serbien kanssa.
Näin Versailles’n rauhansopimus ei ollut mitenkään käänteentekevä Jugoslavian syntyhistoriassa. Ketään ei pakotettu mukaan Jugoslaviaan. Päinvastoin: niin Kroatian kuin Sloveniankin kaduilla hurrattiin, kun maiden parlamentit päättivät erota Unkarista ja liittyä Serbian kanssa yhteiseen Jugoslaviaan.
Vuosisadan alun tilanne oli myös kansallisesti erilainen kuin tänä päivänä. Esimerkiksi makedonialaiset tai muslimit eivät edes olleet olemassa erillisinä etnisinä ryhminä, vaan osana muita isompia kansanryhmiä.
Väite 3
Jugoslavian hajoaminen oli vääjäämätöntä, koska yhteistä identiteettiä ei koskaan ollut olemassa.
Vastaselitys 3
Jugoslavialainen valtio oli olemassa yli 70 vuotta, ensimmäinen Jugoslavia oli kuningaskunta, toinen Titon perustama sosialistinen liittotasavalta. Jonkinlainen idea jugoslavialaisuudesta on jo tämän valossa väkisin ollut olemassa, muuten se ei olisi pysynyt koossa niin pitkään.
Jotta kansallinen identiteetti syntyy, kansalaisilla täytyy olla yhteisiä samastumiskohteita, yhteisiä ylpeyden aiheita. Peruspilareita yhtenäiselle jugoslavialaiselle identiteetille rakentui erityisesti toisen maailmansodan jälkeen.
Ensinnä oli tietenkin partisaanimyytti, josta oltiin ylpeitä ja joka yhdisti lähes kaikkia, koska sen vahvimmat vastustajat lähtivät suurimmaksi osaksi maasta, kun sota oli ohi ja partisaanit voittaneet.
Kokonaisuudessaan Titon valtion alkuaikojen omaperäinen sisäpoliittinen tilanne loi jugoslavismia. Erityisen vahva jugoslavismin lähde oli maan liberaali politiikka, joka oli sosialistiselle maalle hyvin epätyypillistä. Syntyi kuuluisa ”kolmas tie”.
Jugoslavialaisuus myös näkyi ihmisissä ja heidän ajattelussaan. Kirjallisuus oli yhteistä pääomaa, se oli jugoslavialaista. Ihmisten toiminnassa jugoslavialaisuus näkyi muun muassa siinä, että maajoukkue oli urheilukisoissa aidosti maajoukkue. Samaan tapaan Länsi-Euroopassa työskennelleet serbit, kroaatit tai sloveenit perustivat yhteisiä jugoslavialaisia yhdistyksiä.
Jugoslavian kansanarmeijaan kuuluminen oli nuorille miehille kunnia-asia. Sen voi todistaa jokainen, joka on nähnyt junassa toiseen osavaltioon palvelukseen matkanneita nuorukaisia: humalaisessa sankaritunnelmassa kaikuivat Titon partisaanilaulut ja tunnelma oli korkea.
Viimeisinä Jugoslavian vuosikymmeninä tehdyt väestölaskennat ja kyselyt osoittavat, että jugoslavialaisen identiteetin asema myös vahvistui koko ajan. Samaan tapaan etnisten ryhmien sekoittuminen esimerkiksi seka-avioliittojen muodossa lisääntyi. Monet ilmoittivat olevansa sekä kroaatteja, serbejä tai muslimeja että jugoslaaveja. Kaksi identiteettiä eli päällekkäin.
Miksi toinen, jugoslavialainen identiteetti sitten hävisi tai kaatui?
Jugoslavismille tuhoisia olivat monet ulkoiset tekijät: Sosialismi romahti ja vei pohjan Jugoslavian ”omalta tieltä” ja sitoutumattomuuden idealta. Kun perustuslaki ei ollut antanut mahdollisuuksia ideologisiin puolueisiin eikä muissa sosialistimaissa alkanut uudistuspolitiikka päässyt vauhtiin, kommunistinen puolue oli ensimmäinen joka hajosi osatasavaltapuolueiksi.
Jugoslavian hajottamisesta tuli poliitikkojen tietoinen projekti ja vallanhankintakeino, kun huomattiin, että liittovaltio ei enää mahtunut yhteen uuden, 80-luvulla erityisesti Serbiassa masinoidun kansakunta-ajattelun kanssa. Mitenkään vääjäämätöntä jugoslavialaisen identiteetin häviäminen ei ollut.
Pilvi Torsti
Kuvitus Timo Mänttäri
Miksi sota syttyy?
Aseellisen konfliktin syitä haetaan kolmesta ”laatikosta”: historiantulkinnoista, psykologisista ja politiikan malleista sekä etnisyydestä ja identiteeteistä.
Historia: Vanha, mutta hatara selitys
”Historian opetuksista” kumpuavat selitykset sodille ovat tavallisimpia, mutta usein vaarallisia. Helpoimmin mieleen tuleva tapa selittää jokin konflikti on väittää, että kansat X ja Y ”eivät ikinä ole sietäneet toisiaan”. Malliesimerkki on Saksan ja Ranskan suhde. Viisautta haetaan historiankirjoituksesta ja tarustosta, jossa kiinnostavat etenkin kansojen väliset sodat. Pitkätkin rauhanajat usein unohdetaan. Samalla tavalla suomalaiset uskovat usein, että ”Ruotsi pettää aina hädän hetkellä”. Hieman tieteellistetympi tapa on puhua kansanluonteiden eroista.
Monimutkaisia konflikteja selitetään, järjellistetään, usein historialla. Uskotaan, että sieltä kumpuavat vääryyden tunteet, jotka purkautuvat sotana. Alakynteen aiemmin jäänyt haluaa kostaa tai hyvittää vanhat vääryydet. Suurvallaksi pyrkivä taas hakee historiasta perustelun sille, että se ottaa haltuunsa ”oman” alueensa.
Nämä näkemykset ovat nykyisen tutkimuksen valossa hieman naiiveja. Monet tutkijat, esimerkiksi legendaarinen historioitsija Eric Hobsbawm, ovat muistuttaneet, että kansan historia on pitkälti sellainen kuin se luetaan. Historia on valtava kasa myyttejä, taruja ja tuntoja. On mahdotonta sanoa mistään myytistä, että se on objektiivinen syy sotaan. Poliitikot voivat manipuloida historian tarinaa ja onnistuessaan saada kansansa sotahankkeensa taakse.
Politologia: Aggressiota ja itsekkyyttä
Politiikantutkimuksen vanhanaikaisin selitys sodille on psykologinen: ihmisillä on taipumus aggressioon. Erityisesti alistetut hyökkäävät puolustaakseen asemiaan. Geneettistä pahuus ei ole, vaan opittua. Kun tietyt ehdot täyttyvät, aggressio purkautuu ja syntyy konflikti.
Ihmisluonnon pahuus ja itsekkyys tulee esille sekasorron ja anarkian oloissa, väittävät pessimismiin taipuvaiset poliittiset realistit. Sisällissodat syntyvät ”valtatyhjiöstä”, jossa kilpailevat ryhmittymät pyrkivät saamaan valtion otteeseensa silloin kun se on helpointa.
Jugoslavian tapauksessa politiikantutkijat miettivät usein, miksi liittovaltio ei toiminut. Yksi selitys on, että liittovaltio harvoin tuottaa kansalaisille niin vahvan yhteenkuuluvuuden tunteen, että se ylittää oman ”kansan” jäsenyyden. Usein nähdään, että loppujen lopuksi jokainen kansa haluaa omaa valtiota, vaikka sodan kautta.
Kehitysmaissa suurimmaksi rauhan uhkaajaksi on noussut aseistautuminen, kirjoittaa tutkija J. Ann Tickner. Yhden aseistautuminen on muille turvallisuusuhka, jota nämä pyrkivät poistamaan aseistautumalla itse. Kierteen on päätyttävä voimien tasapainoon tai konfliktiin.
Identiteetit: kansakunnan rakentajina
1990-luvun suurin haaste on ollut selittää, miten ihmeessä on voinut syttyä kymmeniä sisällissotia kansallisuusaatteen palosta. Miten maapallolle on putkahtanut äkkiarvaamatta kymmeniä uusia kansoja, jotka vaativat omaa valtiota tai autonomista asemaa?
Selitystä haetaan yhä useammin siitä mekaniikasta, jolla synnytetään ja uusinnetaan kansallista identiteettiä.
Yhteinen identiteetti lähtee tarpeesta kuulua samanlaisten, identtisten, joukkoon. Kansaksi tämän joukon yhdistää kieli, uskonto, rotu tai tarina historiallisista juurista. Syntyy yhteinen identiteetti, esimerkiksi suomalaisuus tai ”kosovon albanialaisuus”. Tutkijat muistuttavat, että yhteiset piirteet ja joukon määritelmä ovat kiinni jäsenten ajatuksista ja käsityksistä, ja ne voivat muuttua. Niitä on jatkuvasti pidettävä puheessa yllä.
Sotaisuuteen identiteetit liittyvät siinä, että ne määrittävät, ketkä ovat ”meitä”, ketkä ”muita”. 1990-luvun kansojen pirstaloitumista on selitetty sillä, että ihmiset tarvitsevat kiinteämmän, pienemmän yhteisön, ja että esimerkiksi Afrikan monikansalliset valtiot eivät vastaa tähän tarpeeseen.
Lähteinä mm.
Eric Hobsbawm: Nationalismi (1994),
Charles Kegley-Eugene Wittkopf: World politics : trend and transformation (1995),
Pasi Saukkonen: Identiteetti ja kansallinen identiteetti, Kosmopolis 4/1996,
J. Ann Tickner: Re-visioning security (1995).
Matias Möttölä
Miksi sota syttyy?
Taustoja Balkanin tilanteelle
Balkan 2000 -teos lupaa kannessa näkökulmia ja taustoja Kaakkois-Euroopan nykytilanteelle. Lupaus pitää, mutta suurempia odotuksia kirja ei täytä.
Turun yliopiston poliittisen historian laitoksen julkaisema artikkelikokoelma pyrkii osaltaan täyttämään suuren tyhjiön, joka taustoittavan Balkan-kirjallisuuden kohdalla Suomessa vallitsee. Toistaiseksi ainoa yleisesitykseen pyrkinyt teos on ollut Sauli Palon ja Yrjö Lautelan Bosnian sodan aikaan kirjoittama Jugoslavia – kansakunta, jota ei ollut.
Balkan 2000 ei sovellu yleisteokseksi siksi, että se on artikkelikokoelma. Artikkelien välinen punainen lanka on ainoastaan maantieteellinen alue ja kirja muistuttaakin, että Balkanille kuuluvat myös Bulgaria, Turkki ja Romania.
Artikkelit sinänsä tarjoavat monia kiinnostavia näkökulmia. Käsiteltäviä aiheita ovat esimerkiksi ortodoksisen kirkon rooli kommunistisessa Romaniassa ja Turkin rooli Mustanmeren alueen talousyhteistyön vetäjänä. Entisestä Jugoslaviasta tarkastellaan sloveenien ja kroaattien Keski-Eurooppa -identiteettiä ja Bosnian ja Makedonian valtiohistoriaa.
Teos on selvästi koottu kasaan nopeasti, minkä seurauksena tekstiin on jäänyt luvattoman paljon painovirheitä. Ilmeisesti nopeus on kuitenkin välttämätöntä ajankohtaisuutta tavoittelevalle Balkan-kirjalle. Kuvaavaa on, että tänä keväänä kirjoittamassaan esipuheessa kirjan toimittaja Vesa Saarikoski puhuu ”ajankohtaisista inhimillisistä raakuuksista” ja viittaa Rucakin kylän 40 albaanin joukkomurhaan. Lukijalle se on jo historiaa, jonka päälle on tullut tuhat uutta raakuutta.
Pilvi Torsti
Balkan 2000 -näkökulmia ja taustoja Kaakkois-Euroopan nykytilanteelle. 60 mk.
