Runsaan ja laadukkaankin runosyksyn jälkeen kevään kotimainen sato jää melko suppeaksi ja hajanaiseksi. Uudet tekijät ovat harvassa, teemoista esille nousevat rakkaus ja aforisminomaiset pikkurunot. Ylioppilaslehti ruoti kevään runosadon.
Keväisiä lemmenloitsuja
Petri Turusen toista runoteosta Oodeja kuun orvokille (Atena) voi hyvällä syyllä sanoa yhtenäiseksi kokoelmaksi: runot keskittyvät naisen navan alapuolisiin seutuihin, joilta Turunen löytää ”pöyhkeän, kerskaavan metsän, solan onkaloineen ja joellisen mirhaa”.
Oodeja kuun orvokille on teeskentelemätöntä lemmessä piehtarointia. Lyyrillisten voihkaisujen lomaan Turunen on liittänyt puhekielisyyttä, mikä tuo runoihin huumorin pilkahduksen: ”palaja, oi sinä / kreikkalainen beibi”. Välillä runoilija malttaa luopua naista palvovasta kuvaryöpytyksestä, ja tekee raikkaan realistisia havaintoja: ”suunnaton ikävä on minulla noita / vihtovan illan enkelin / tärähtäviä pakaroita”.
Yksiulotteisuudesta huolimatta Turusen kokoelmassa on aistillista viehätysvoimaa, eritoten näin toukokuulla kun soidinmenot ovat luonnostaan ajankohtaisia.
Myös Tommy Tabermann sopii ’lemmenloitsu’-otsakkeen alle. Yli 220-sivuinen Ihme nimeltä Me (Gummerus) sisältää sekä uusia että runoilijan aiemmista kokoelmistaan valitsemia runoja. Kirjallisuuspiireissä on ollut tapana suhtautua Tabermannin tuotantoon ylenkatseellisesti, osin aiheestakin. Yli 40 teosta tehtailleen ’lyriikan Päätalon’ maneerit näkyvät uutuudessa selvästi. Lintu laulaa vapauden laulua, rakastettua verrataan ruusuun, jonka terälehdellä ja piikillä ei ole eroa. Onneksi myös huumorille ja itseironialle on kokoelmassa sijansa.
Vaikka ilmaisu välillä tökkii, Tabermannin lyriikassa viehättää sen tietty suoraselkäisyys ja idealistisuuskin. Älyllistämiseen taipuvaisessa runoilmastossamme on aina tilaa yhdelle aistillisuuden profeetalle. Jatkossa Tabermannilta toivoisi vähemmän kliseistä ja valmiiksi pureskeltua tuotantoa.
Omanlaistaan romantiikkaa löytyy Stiina Ikosen sopivasti ennen festarikauden alkua ilmestyvästä Festarifiiliksiä-kokoelmasta (Like). Ikonen tarjoaa kesäjuhlien kertauskurssin mutakylvyistä ja krapula-aamuista telttasessioihin ja ongelmallisiin järjestysmiehiin. Runot eivät välttämättä kirjallisuushistoriaan jää, mutta niitä lukiessa tulee ikävä erinäisiä omia seikkailuja ja seuraavaa kesää.
Itsestään selviä säkeitä
Kevään pöytälaatikkorunoutta edus-tavat Myllylahti Oy:n kustantamat kolme runokokoelmaa: Martti Väisäsen Hirsiseinien kuiske, Aino Ivanoffin Laulavat sadepisarat ja Kerttu Lampelan Yön päiväkäskyt. Niitä yhdistää vanhenemisen tematiikka ja perinteisen luonnonkuvaston yllätyksetön käyttö.
Samoilla linjoilla kulkee myös Maria Alstedtin kolmas kokoelma Elämäniloa sinulle (Otava). Sinänsä sympaattisesta pienestä kirjasta ei mielellään sanoisi mitään negatiivista, mutta eivät Alstedtin tekstit varsinaisia runoja ole. Pikemminkin lyhyitä aforismeja elämästä, ihmissuhteista ja luonnon kiertokulusta. Toisaalta kannattaa muistaa, että tällaisella ”käyttörunoudella” on suurempi lukijakunta kuin vaikeaselkoisena pidetyllä modernilla lyriikalla.
Edellisten kokoelmien harmonian vastapainoksi käy Erno Paasilinnan aforismikokoelma Ruumisarkun nauloja (Otava). Aforismit porautuvat ihmiseen, yhteiskuntaan ja ”maailmaan syöksyssä”, kulutushysteriaan ja mediavaltaan. Myös kirjoittaminen ja sen kritiikki on maestron pohdinnan alaisena: ”Ainoa neuvoni nuorelle kirjailijalle: älä innostu. Älä innostu koskaan. Mistään. Kuvaa ja pysyttele poissa.” Paasilinnan teksti on ironista ja karskin kyynistä, mutta ei täysin lohdutonta. Luonnosta ja nuotion loimusta voi vanha vihainen mieskin löytää rauhan.
Havaintoja ja mielenmaisema
Pauliina Haasjoen Ikkunassa on huone (Nihil Interit) edustaa miltei harvinaisuutta kevään runotuotannossa: kotimaisen tekijän taiteellisesti kunnianhimoista esikoisteosta. Haasjoen runot ovat epätasaisia, mutta toisaalta naivistiset arkihavainnot ja omintakeinen huumori viehättävät. Etäisenä vertailukohtana voisi mainita osan Anni Sinnemäen Ultra Bra -sanoituksista: ”Ylistäkäämme kuonoa! Sen tuhinaa! / Kuonon kosketus on viesti sympaattisesta maasta”, viestittää runoilija lapsuudenmuistoja ja arkielämää yhdistelevässä kokoelmassaan.
Lamppu Laamasen Suihkukoneet eivät liikuta siipiään (Nastamuumio) on pieni kokoelma erikoisia runoja, joissa siellä täällä nousee esiin urbaanin yhteiskunnan kritiikkiä ja vihreitä arvoja: ”pääset katsomasta kulttuuria / kun / teet sen pois / sitten voitkin matkata kalaan / tai / onkimaan onnea”. Laamasen kieli on useimmiten melko vivahteetonta, vaikka paikoitellen runoilija harrastaa sanaleikintapaisia.
Kaija Pispa on aikaisemmin tunnettu lasten- ja nuortenkirjailijana. Hänen runoesikoisensa Pian päättyy tämä muurahaisten aika on kriisikauden kokoelma: ”Päivät tulevat paljosta suremisesta / raskaiksi kuin laho vene / eivät kuljeta / eivät kanna”. Runoissa on läsnä suomalainen metsämaisema, josta runojen minä ammentaa voimaa. Kuusi ottaa osan surusta kantaakseen, sammaloituneen kiven kanssa on hyvä vaieta.
Pispan kieli on levollisen yksinkertaista, lähes proosansävyistä. Mausteena on kalevalamittaa ja alkusointua. Kansanrunon elementit istuvat runojen maisemaan luontevasti, mutta viitteellisemmin käytettyinä saattaisivat toimia vieläkin paremmin. Pispa on vahvimmillaan antaessaan tarkkojen ja ilmaisevien runokuvien puhua puolestaan.
Tänä keväänä kustantajat luottavat kotimaisen lyriikan osalta koottuihin teoksiin tai runovalikoimiin. Like on julkaissut Olli-Matti Ronimuksen tuotannon vuosilta1958-67 yksissä kansissa. Intialainen lippalakki (WSOY) taas sisältää parhaat palat Jari Tervon runopoikavuosien tuotannosta.
Sokerina pohjalla mainittakoon Eeva-Liisa Mannerin Kirkas, hämärä, kirkas (Tammi), joka sisältää suomalaisen modernismin suuren nimen koko pitkään loppuunmyytynä olleen runotuotannon.
Arviot Kaisa Ahvenjärvi ja Sani Saxell
