Kymmenen kilometriä Moskovan ulkopuolella on nuorisotutkimusinstituutti, joka oli vielä Neuvostoliiton aikana kommunistisen nuorisojärjestön komsomolin koulu. Kymmenen hehtaarin puistomaisella alueella koulutettiin nuoria kommunisteja maailmanvallankumouksen lähettiläiksi. Aitojen sisällä oli asuntola, koulutustilat, kulttuuripalatsi, uimahalli, urheilukenttä, ampumarata ja ravintola. Vajaan vuoden preppauksen jälkeen nuoret vallankumoukselliset olivat valmiita levittämään sanomaa.
Harvat ja valitut
Sosiologi Tommi Hoikkala, 46, oli yksi noin kymmenestä, jotka Sosialistinen opiskelijaliitto (SOL) valitsi kaaderikoulutukseen Moskovaan syksyllä 1975. Tuolloin 22-vuotias Hoikkala kirjoitti Moskovassa ahkerasti päiväkirjaa. Hän avasi sen ensimmäistä kertaa vasta noin vuosi sitten.
Päiväkirja vahvistaa Hoikkalan mielikuvat: komsomol-koulun opiskelijoista pidettiin hyvää huolta. Stipendi oli suurempi kuin muilla vaihto-opiskelijoilla ja kohtelu kuin valtiovierailla.
Suomalaisryhmä, finskaja gruppa, jakautui kahteen leiriin: tiukkapipoisiin taistolaisiin ja revisionisteihin eli enemmistökommunisteihin. Suomalaisryhmässä oli muun muassa paperityöläinen Kuopiosta, taideteollisen opiskelija Tampereelta, hämeenlinnalainen sähkömies ja vuorikemiaa opiskeleva teekkari. Noin puolet oli naisia.
Komsomol-koulun pseudo-uusklassisissa rakennuksissa opiskeltiin vimmatusti marxismi-leninismiä: filosofiaa, kansantaloustiedettä, NKP:n historiaa, strategiaa, taktiikkaa, sotilaallista ja isänmaallista kasvatusta. Ampumaan ei SKP:n kiellon takia päästy, mikä oli taistolaisnuorille kova pettymys. Sotilaallis-isänmaallinen kasvatus tarkoitti lähinnä propagandafilmien katsomista suuresta isänmaallisesta sodasta (toinen maailmansota) ja keskusteluja sodankäyneiden veteraanien kanssa. Kaksi kertaa vuodessa tehtiin praktikum eli tutustumismatka neuvostotodellisuuteen. Toinen retki suuntasi Uzbekistaniin ja toinen Krimille.
Kaksiosaisessa internaatissa kou-lutettiin kommunistinuoria 60 maasta ja paikallisia komsomol-aktiiveja. Euroopasta ja Latinalaisesta Amerikasta oli paljon nuoria, erityisesti Chilestä. Joukossa oli myös PLO:n arabeja.
Opetusta oli kello 8-14 ja se tapahtui venäjäksi. ”Ryhmässä oli kaksi kokopäivätulkkia, jotka käänsivät koko ajan mitä opettajat kertoivat”, Hoikkala selvittää.
Opetusajan ulkopuolella liikkuminen oli vapaata, mutta alueelle tullessa piti osoittaa henkilöllisyytensä. Internaattiin piti palata kello 23 mennessä. Varsinkin SOL:laisten keskuudessa oli kuitenkin kunniatehtävä istua kirjastossa sulkemisaikaan, kello 22 asti. Hoikkalan päiväkirjassa oli harras toivomus: kunpa kirjasto olisi auki puoleenyöhön.
”Kaikki suomalaiset eivät olleet tiukkapipoja. Ryhmän teekkari otti rennommin ja ryhtyi loppuaikana seurustelemaan uzbekki-tytön kanssa.”
Sinisilmäistä ihailua
Suomalaisten piti kotiin palattuaan ”valaista soihtujen lailla pimeää” eli ryhtyä valistus- ja joukkotyöhön. ”Olimme tavallaan Sarasvuon etujoukoissa”, Hoikkala nauraa.
Usko aatteeseen oli kova. ”Ajattelin tuolloin, että neuvostodemokratia on demokraattisempi kuin meidän järjestelmämme. Olennaista eivät olleet vaalit, vaan miten vaaliehdokkaat asetetaan”, Hoikkala muistaa.
Koulukkailla oli erinomaiset mahdollisuudet käydä oopperassa, konserteissa ja museoissa. ”Olin täysin sinisilmäinen neuvostotodellisuuden suhteen”, Hoikkala tunnustaa. Ainoa ironia hänen päiväkirjassaan kohdistuu asuntolan lämmitysjärjestelmään. Ensipakkasilla istuttiin kirjastossa rukkaset kädessä.
”Suomalaiset SOL:laiset olivat koulun hurmahenkisintä sakkia, ranskalaiset kriittisiä ja japanilaisia pidettiin jopa neuvostovastaisina.” Suomalaisista enemmistökommunistit olivat Hoikkalan mukaan erittäin kriittisiä. He uskalsivat arvostella jopa Stalinia, jota vähemmistöläiset eivät suostuneet käsittelemään tippaakaan laajemmin kuin heti tämän kuoleman jälkeen oli tehty Neuvostoliitossa.
Poliittinen herätys
Nuorena Tommi Hoikkala ei aina ollut kommunisti. Hän liittyi 15-vuotiaana kokoomusnuoriin ja edusti puoluetta Pohjois-Tapiolan lukiossa teinikunnan hallituksessa. ”Kokoomuksen nuortenliittoon liittymisen tärkein syy oli Tapiolan kokoomuksen kokisautomaatti, jonka isot pojat täyttivät A-kaljalla viikonloppuisin”, seurakuntanuorissakin puuhannut Hoikkala hymähtää.
Kirjoitusten jälkeen 1972 hän pääsi opiskelemaan sosiologiaa Helsingin yliopistoon. Opiskelijat olivat tuolloin jatkuvasti barrikadeilla. ”Menin ensimmäiseen mielenosoitukseeni samoihin aikoihin kuin ensimmäiselle luennolle”, Hoikkala muistaa. Sosiologian opiskelijoista suuri osa oli taistolaisia ja rekrytointi oli tehokasta. Toisena opiskeluvuonnaan Hoikkala liittyi Akateemiseen sosialistiseuraan eli ASS:aan. ”Siihen vaikutti myös Chilen sotilasvallankaappaus ja se, että olin edellisenä kesänä käynyt Unkarissa. Vakuutuin sosialismin hyvyydestä, siellä kun oli paljon hyvää paprikaa halvalla.”
Hoikkalan isä oli rakennusmestari, Karjalan evakko ja sotaveteraani. ”Kyllä osa taistolaisuudestani oli isäkapinaa”, Hoikkala tunnustaa. ”Neuvostoliitto oli aatteellinen isänmaani. Olisin mahdollisesti ollut sen puolella, jos tankit jostain syystä olisivat vyöryneet yli rajan.”
Hoikkala mukaan hänen oman poikansa pitäisi ryhtyä skinheadiksi, jotta se olisi yhtä rankkaa kuin hänen isäkapinansa.
Jälkipyykin aika
Kommunistien vallankumousstrategia perustui ns. eskalaatio-ajatukseen. Työläisten, opiskelijoiden ja kulttuurityöntekijöiden joukkoliikkeiden summana olisi syntynyt vallankumous. Kaikki taistolaiset eivät olisi malttaneet käyttää rauhanomaista taktiikkaa. ”Eräs kaveri kyllä fantasioi Mannerheimin patsaan tervaamisesta ja räjäyttämisestä”, Hoikkala muistaa. ”Jälkikäteen katsottuna arviomme suomalaisen työväenluokan halukkuudesta vallankumoukseen oli totaalisen virheellinen”, hän tunnustaa.
Hoikkala otti etäisyyttä taistolaisista 70-luvun lopussa ja erosi kommunistisesta puolueesta 1984. ”Taistolaisuudessa tehtiin 80-luvun lopussa ja 90-luvun alussa sylkykuppi mitä ihmeellisimpiin asioihin”, Hoikkala ihmettelee. ”Nyt se on jo nostalgiaa. Ultra Bra -ilmiö sekä eläinaktivistien ja muiden nuorten ääriliikkeiden romantisointi selittyvät osin sillä.”
Monet kieltävät taistolaismenneisyytensä, mutta Hoikkala on ollut valmis puhumaan siitä avoimesti. Hän antoi ensimmäisen taistolaislausuntonsa jo vuonna 1990. ”Olin niin kympillä mukana, etten tohdi kieltää kokemusta itseltäni”, Hoikkala pohtii. Hän näkee taistolaisuudessa ja uskonnollisessa herätyksessä samankaltaisuuksia: muotoja, rituaaleja ja aatteen paloa. Hoikkalan mukaan taistolaisuudesta ei ole vielä tehty kunnon pyykinpesua. ”En tiedä tarvitaanko sitä. Nyt voisi kuitenkin olla jo sen aika.”
Jan Erola
Kuva Riku Isohella
