Se on sama vaikka hiiret olisi esittäjinä, kyse on siitä, että on jotain sanottavaa”, veistelee ohjaaja-käsikirjoittaja Kristian Smeds. Pieneen teatterisaliin pakkautunut yleisö on kuunnellut henkeään pidätellen ja hörähtää nyt vapauttavaan nauruun. Silti niin Smeds kuin kuuntelijatkin ovat äärimmäisen tosissaan.
Ollaan Ylioppilasteatterifestivaalien päätöstilaisuudessa. Lavalla palautetta antavat Takomoteatteria vetävän Smedsin lisäksi Kummeleista tuttu teatterinjohtaja Heikki Vihinen, Helsingin Sanomien teatterikriitikko Kirsikka Moring sekä näyttelijä Irma Junnilainen. Hänet moni muistaa keski-ikäisenä alastomana lesbona Kiasmateatterin Seksuaali-näytelmästä viime syksyltä. Yleisön puolella ovat festivaaliosallistujat, noin 250 nuorta teatterintekijää 13 teatterista ympäri Suomea.
Koko huhtikuisen viikonlopun Tampereen Telakalla on kihissyt. Vanhaan makasiiniin rakennettu ravintola Telakka ja Telakka-teatteri ovat olleet festivaalikeskus, täynnä tunnelmaa kellonajasta riippumatta.
”Hei näitsä sen? Suoraan sanottuna se oli musta ihan kaamee, mä en tajunnu mitään.” Usein hieman räjähtäneen näköiset taiteilijaseurueet ruotivat keskikaljan tai punaviinin ääressä toistensa esityksiä.
”Tämä on monille vuoden kohokohta, aina kaikki odottaa, että pääsee festareille”, sanoo Maria Kallio Tampereen ylioppilasteatterista, joka tänä vuonna vastasi järjestelyistä. Kallio itse teki ympäripyöreitä päiviä, jotta kaikki toimisi. Kaikille esiintyjille järjestettiin ruokailu ja koulumajoitus, tilat täytyi junailla yhteensä 14 esitykselle. Kallio näyttää kuolemanväsyneeltä, mutta vakuuttaa olevansa tyytyväinen.
”Täällä ei kukaan naputa mistään pikkuasioista, että olisi liian vähän aikaa säätää valoja tai muuta vastaavaa. Kaikilla on semmonen iloinen festarifiilis”, hän kuvaa.
Sosiaaliset kontaktit ovat tärkeä osa festivaalitunnelmaa: ihmisten tapaaminen ja toisten samantyyppisten harrastajien esityksien katsominen.
”Bileet on hirveän tärkeä juttu, vaikka se onkin ihan semmoista normaalia hengailua ja ryyppäämistä”, Kallio nauraa.
Ei haittaa, vaikka menee vituiksi
Maria Kallio oli festareilla ensi kertaa jo seitsemän vuotta sitten Kuopion ylioppilasteatterin riveissä. Hän painottaa festivaalin merkitystä erityisesti pienille teattereille.
”Se on iso juttu, kun pääsee tänne esiintymään ja saa palautetta ammattilaisilta. Festareille pyritään aina valkkaamaan vuoden paras juttu, joka jotenkin kuvaa teatterin omaa linjaa”, hän kertoo.
Ammattilaisraati katsoo jokaisen esityksen ja antaa siitä tekijöille välittömästi palautetta. Kallio korostaa palautteen arvokkuutta. ”Se ei ole sellaista ihan kiva -juttua, vaan he miettivät mikä on hyvää ja mikä huonoa. Sellainen palaute antaa näyttelijöille ihan älyttömästi”, Kallio kehuu.
Jotain ammattilaisraadin asenteesta tehtäväänsä kertoo se, että järjestäjien oli hyvin helppo saada haluamansa tekijät mukaan. Alussamainittujen lisäksi joukossa oli vielä kaksi teatterinjohtajaa: Yrjö-Juhani Renvall ja Esko Roine, joka tosin sairastui juuri ennen festivaaliviikonloppua. Kaikki raatilaiset katsoivat ja arvioivat parin päivän aikana noin seitsemän esitystä. Heidän paneutuneisuutensa loi päätöstilaisuuteen tunnelman, jo-ka varmasti kruunasi monen esiintyjän festarimatkan.
”Täällä olen nähnyt sellaista, mi-tä ammattilaisilta puuttuu: yhdessätekemisen perusajatus ja sen tuoma energia. Se on asia, josta pitää leukaa nostaa”, sanoi Irma Junnilainen.
Kristian Smeds kertoi saaneensa festareilla paljon ”hyviä ajatuksia”: harrastaja-ammattilainen tarkastelutapa tuntui hänestä hyödyttömältä, koska oleellista on vain se, että on sanottavaa. ”Hyvä esitys on aina helvetin vaikea haaste. Pitää osoittaa, että välittää maailmasta, kertoa jotain tärkeää ja olennaista yhteiskunnasta ja ihmisistä”, Smeds mietti. Hän korosti ”kirkasta näkemystä” teatteriin: ei haittaa, jos yksi esitys menee ”vituiksi”, kun näkee työn kokonaisvaltaisemmin.
Eniten suitsutusta raadilta saanut yksittäinen tekijä oli kaksi festivaaliesitystä ohjannut Tampereen YT:n taiteellinen johtaja Snoopi Siren. Hän piti parhaana antina ilmaista palautetta Smedsin kaltaiselta ”tarkkanäköiseltä ja oivaltavalta kaverilta”.
”Parhaimmillaan se antaa tekijöille uusia ajatuksia, näkökulmia ja virikkeitä – mahdollisuuksia ajatella eri tavoin omasta tekemisestään”, hän mietti.
Pissakakkahuumoria
Vaikka puhutaan ylioppilasteatterifestivaaleista, mukana oli myös muita pienteattereita: Helsingistä Kellariteatteri, Tampereelta työttömien legioonateatteri ja teatteriopiskelijoiden ryhmä. Maria Kallion mukaan oleellista ei ole ryhmän nimi, vaan se, että toiminta-ajatus on samantyyppinen. Helsingin ylioppilasteatteria lukuun ottamatta kaikki kuuluvat teatteriliitto SYTY:yn, joka valtionavun turvin rahoitti festarijärjestelyt.
Mikä kaikkia teattereita sitten yhdistää? Kallion vastaus on rehellisen raadollinen.
”Epävarmuus. Kaikki on aina vähän katkolla olemista. Oululaisilla ei esimerkiksi ole omaa tilaa, rahoitusta joudutaan aina miettimään produktiokohtaisesti. Ylioppilasteatteri ei ole mikään instituutio, jonka olemassaolo olisi mitenkään varmaa”, sanoo Kallio.
Neljä vuotta Tampereen YT:a luotsannut Snoopi Siren on jo yli kolmekymppinen teatteriammattilainen. Hänestä YT:ssa on paljon ”jäljittelemätöntä voimaa ja mahdollisuuksia”.
”Ihmisillä on suuri palo ja rakkaus. On äärimmäisen hienoa, kun voi itse nähdä läheltä ihmisiä, jotka ensi kertaa elämässään tekee teatteria ja löytää siitä ihan uuden maailman”, Siren perustelee jaksamistaan YT-kuvioissa.
Yleisön kannalta tuolla palolla ja rakkaudella on myös kääntöpuolensa: pahimmillaan syntyy esityksiä, joissa kaikki maailman olemisen ja elämisen tuska on ahdettu tunnin näytelmään. Kaikki, mitä maailmasta haluaa sanoa, on sanottava kerralla. Katsottuani neljä esityksellistä synkähköä paatosta, olisin mielelläni nauranut kunnolla, vaikka sitten sille Heikki Vihisen yhdessä esityksessä kehumalle ”pissakakkahuumorille”. Sitä esitystä en valitettavasti nähnyt.
Pilvi Torsti
