Tänäkin vuonna aion viettää vappua kotonani suljettujen verhojen takana. Luettuanne kaksi seuraavaa tarinaa, ette kysy miksi.
PK-sektorin vappu
Vappu oli alun perin työläisten, sitten opiskelijoiden ja lopulta ammattikorkeakouluopiskelijoiden ja harmaatupsuisten merkanttien suuri riemujuhla. Ei siis koskaan mikään keravalaisten pk-sektorin yrittäjien karnevaali.
Koska olen kotoisin keravalaisesta pk-sektorin yrittäjäperheestä, emme siis koskaan varsinaisesti viettäneet vappua.
Muistan erityisesti yhden vapun 70-luvun lopulta. Isäni, kutsukaamme häntä vaikka Erkiksi ja äitini, olkoon hän Marja, pakkasivat meidät lapset autoon ja ajoimme Keravalta Helsinkiin seuraamaan vapunviettoa.
Erkki-isä osti meille ilmapallot. Seisoimme Mannerheimintiellä Vanhan edessä katsomassa kommunistien vappumarssia.
”Työn orjat sorron yöstä nouskaa”, he huusivat epävireisesti. ”Kommunistit ne siellä marssivat”, isäni tuhahti inhosta väristen. Hän oli kertonut minulle kauhutarinoita kommunisteista, jotka olivat pahoja.
Marssiminen näytti kuitenkin kivalta ja hinguin päästä mukaan. Mutta marssijat olivat kommunisteja ja kommunistit olivat pahoja, kuten isä sanoi.
”Ei tule kuuloonkaan”, hän vastasi arkaan pyyntööni.
Kun marssijat huusivat ”Kansanvallan puolesta – äs koo pee”, isä ilkkui ”Vieraan vallan puolesta äs koo pee.” Ihmiset kääntyivät närkästyneinä katsomaan meitä. Minua hävetti, vaikka olin vasta viisivuotias, enkä tuntenut suomalaisen sisäpolitiikan mutkikkaita kuvioita.
Pahin oli kuitenkin vasta edessä.
Juuri silloin kohdallemme saapui pikkupioneerien mars-siosasto.
Isäni, keravalainen pk-sektorin pienyrittäjä ja kokoomuksen paikallisosaston jäsen, kaivoi taskustaan kolikoita ja heitteli niitä pienten marssijoiden sekaan. Naureskellen hän kertoi vieressä seisoneille testaavansa, josko ”kommarikakarat” olisivat persoja rahalle.
”Kyllä teistäkin vielä hyviä kapitalisteja tulee”, hän huusi muutamalle lapselle, jotka kumartuivat napatakseen rahoja. En ymmärtänyt, miksi isäni heitteli kolikoita, vaan ryntäsin itsekin niiden perään. Samalla ilmapalloni karkasi.
Kotona minua toruttiin ankarasti ja peloteltiin kommunisteilla.
Myöhemmin kognitiivisesti suuntautunut terapeuttini sanoi, että tuona vappuna isäni aiheutti käytöksellään minulle vakavan trauman.
Teekkarivappu
Kun tulin yliopistoon, kuvittelin toipuneeni lapsuuden vapputraumasta siinä määrin, että päätin viettää teekkariheilani Matin kanssa perinteistä teekkarivappua. Olin kuullut diplomi-insinööri-isältäni hauskoja tarinoita teekkarien hulvattomasta vapunvietosta.
Isä-Erkki oli haltioissaan kuullessaan Matista ja meidän yhteisistä vappusuunnitelmistamme. Hän piti Matista ja Matti piti Erkistä. Usein tunsin itseni ulkopuoliseksi, kun he intoutuivat puhumaan autoista ja intistä tai vetäytyivät isän verstaalle tutkimaan sähkövempaimia.
Pahin oli kuitenkin vasta edessä.
Vappuna laitoin päälleni kauneimman mekkoni ja uutuuttaan hohtavan valkolakkini ja suunnistin Mantan patsaalle, jossa minun tuli kohdata rakas sähköteekkarini, Matti.
Kaksi tuntia myöhemmin seisoin samassa paikassa leninki Matin oksennuksessa. Matti oli aloittanut vapunvieton teekkarikavereineen kolme päivää aiemmin. Saavuttuaan Mantalle tunnin myöhässä hän ei aluksi tunnistanut minua. Seuraavaksi Matti ja hänen tupsupäiset toverinsa lauloivat ringissä kolme varttia Dirlandaata ja teekkarien juomalauluja. Tunsin itseni tylsimykseksi ja hoin itsekseni: ”Minulla on hauskaa, minulla on hauskaa.”
Sitten seurasi oksennus-episodi, jonka jälkeen kuun-telin Matin ”Liishaleena, mä olen niiiiin kännisshä” -sönkkäystään vielä vartin verran ja poistuin lopullisesti hänen elämästään.
Isäni tenttaa minulta vieläkin, miksen jatkanut Matin kanssa. Hän kun oli niin reipashenkinen ja vielä teekkari. Ja entäs ne hulvattomat teekkarivaput, isä kyselee.
Nii-in, isä. Juuri ne vaput.
liisaleena@yahoo.com
