Kuuba on sosialismin museo

T:Teksti:

Karibian himmennyt helmi Kuuba on kuin väärälle puolelle maailmaa ajautunut kappale neuvostoajan Itä-Eurooppaa. Rappeutuneiden siirtomaahuviloiden ja hotellien reunustamia puistokatuja kulkevat 50-luvun amerikanraudat ja niiden seassa suhaavat vanhat itäblokin autot, volgat, ladat ja mosset.
    On kulunut 40 vuotta siitä, kun Fidel Castron sissit syrjäyttivät diktaattori Fulgencio Batistan. Maasta saa helposti kuvan, ettei mikään ole kuitenkaan muuttunut sitten vuoden 1959.
    Ulkokuori on lohduttoman surkea, mutta vuosikymmeniä tiukasti johdettu järjestelmä on saanut hyvääkin aikaan. Kansalaiset ovat köyhiä, mutta keskenään tasa-arvoisempia kuin missään muussa Latinalaisen Amerikan valtiossa. Kuubalaisten peruskoulutus on korkea, ja lukutaidossa he päihittävät reippaasti alueen muiden valtioiden kansalaiset. Meksikolle ja Kolumbialle tyypillistä upporikasta yläluokkaa ei ole. Vain muutamat puolueen virkailijat elävät leveämmin kuin alamaisensa.
    Terveydenhuoltokin toimii. Kuubassa on lääkäri jokaista 180 asukasta kohti. Tämä näkyy myös katukuvassa. Havannan rähjäisillä kaduilla tulee vastaan sikaria röyhytteleviä nuoria miehiä säihkyvissä valkoisissa takeissaan. Ammatti on suuresti arvostettu, vaikkakin matalasti palkattu.

Henkilökultti kukoistaa

Myös 40-vuotias vallankumous on vahvasti läsnä katukuvassa. Vapaustaistelijoiden, etenkin Che Guevaran ja Camilo Cienfuegosin, kuvia on Kuubassa kaikkialla.
    Tärkein palvonnan kohde on Che, jonka mukaan on nimetty kaupunkeja, aukioita, katuja ja valtion laitoksia. Chen karismaattisia kuvia on rahoissa, julkisissa kulkuvälineissä, valtion hotelleissa ja tietenkin jokaisen järjestelmää kunnioittavan kansalaisen olohuoneen seinällä.
    Länsimaissa Chestä on tullut romanttinen pop-ikoni, mutta Kuubassa palvonta on hartaampaa. Sankaruus vetoaa ihmisiin ja on erottamaton osa koko kansakunnan identiteettiä.
    Sen sijaan itse Suuri Johtaja loistaa poissaolollaan – Fidel Castron mukaan ei ole nimetty edes pienintä kujaa. Presidentin kuvia ei juuri näy julkisilla paikoilla, eikä hänelle ole pystytetty patsaita. Toisin kuin Chen mustia baretteja, Fidelin vihreitä verikauhoja ei ole myytävänä turisteille. Palvonnasta pidättäytyminen on osa Castron politiikkaa. Hän ei halua kuluttaa kasvojaan Isä Aurinkoisena.
    Ylipäällikkö, el Comandante en Jefe, Fidel Castro ei ole ikoni, vaan helposti lähestyttävä mutta silti arvovaltainen kansanjohtaja. 71-vuotias Castro kantaa ylpeänä sotilaspukuaan ja on asevelvollisten korkein esimerkki. Vahvaa patriotismia onkin tarvittu sotilaiden motivoimiseksi, kun hallitus on lähettänyt joukkoja Angolaan, Kongoon ja Boliviaan. Epäonnisista kommunistisista ristiretkistä kertovat Havannan kaduilla nilkuttavat miinaan astuneet miehet.
    Kuuban valoisampi menneisyys näkyy maan virallisella tv-kanavalla, Cubavisiónissa, joka näyttää iltauutisten jälkeen välähdyksiä vanhoista hyvistä ajoista. Katsauksissa Fidel on suosionsa huipulla ja paistattelee Neuvostoliiton ja Afrikan sosialistimaiden johtajien rinnalla.
    Tv:n katselijoille ovat tuttuja myös Castron esiintymiset kansalliskokouksessa. Presidentin pitkien liturgioiden jälkeen kamerat kuvaavat kokousedustajia, jotka nousevat seisaalleen antamaan minuutteja kestäviä suosionosoituksia.

Turismi on elinehto

Matkailusta haetaan Kuuban näivettyneen talouden pelastajaa. Elintärkeä turismi onkin Castron järjestelmän erityisessä suojeluksessa. Ulkomaalaisiin kohdistuvista törkeistä rikoksista voidaan langettaa jopa kymmenien vuosien vankeustuomio. Matkailijat saavat kulkea rauhassa, sillä poliisit eivät aina anna kuubalaisten edes keskustella ulkomaalaisten kanssa.
    Kun juttelee kuubalaisen kanssa, tämä saattaa äkkiä kadota hetkeksi poliisin lähestyessä. Jos epäilyttävän näköinen kuubatar viekoittelee ulkomaalaista miestä, poliisi on äkkiä paikalla. Turistia pyydetään kohteliaasti poistumaan ja naikkosen paperit tarkistetaan jatkotoimenpiteitä varten.
    Tiukasta kurista huolimatta kuubalaiset suhtautuvat vierailijoihin avoimen ystävällisesti. Pitkään eristyksissä eläneet ovat vilpittömän uteliaita kuulemaan kertomuksia kapitalistisesta maailmasta. Omasta järjestelmästään kansalaiset eivät mielellään puhu juuri mitään, sillä siinä on omat riskinsä.
    Eniten myönteiseen suhtautumiseen vaikuttaa kuitenkin raha. Ulkomailta tuotua ja laadukkainta kotimaista tavaraa on saatavissa vain dollareilla. Niiden saamiseksi kuubalaiset tyrkyttävät turisteille mitä vain irti saavat. Tarjolla on sikareita, Chen kuvia, rommia, riksakyytejä, banaaneja ja hummereita. Virkavaltakin tuntee maanmiestensä ahdingon ja katsoo pikkubisnestä toisinaan läpi sormien.
    Vaikka järjestelmä pitää rötöstelijät loitolla, Neuvostoliitosta tuttuja ”laillisia” ryöstöjä tapahtuu jatkuvasti. Turistien dollareita yritetään vedättää joka käänteessä.

Sikarinkäärijöitä arvostetaan

Viñalesin laaksossa sijaitsevan valtionhotellin siivooja Romaro katselee työpäivän päätteeksi baseballia uima-altaan baarissa. Romaro asuu Pinar del Riossa, missä hänellä on pieni tupakkaviljelmä. Mies elättää perheensä siivoamalla hotellissa muutamana päivänä viikossa. Romaro hämmästelee, että Suomessa ei viljellä tupakkaa tai pelata baseballia. Yritän selittää hänelle jotain pesäpallosta.
    ”Tuon sinulle huomenna muutaman sikarin”, Romaro sanoo yllättäen. Epäilen miehen vilpittömyyttä, mutta hän pitää lupauksensa ja ojentaa seuraavana iltana käteeni parikymmentä ehtaa kuubalaista. Olen hyvin otettu vieraanvaraisuudesta ja annan miehelle Sisu-askin ja pari dollaria. Romaro kumartaa syvään ja puristaa suomalaista amigoaan kädestä.
    Seuraavana päivänä vierailen Pinar del Rion provinssikaupungissa. Suuri sikaritehdas on yksi sadantuhannen asukkaan kaupungin muutamasta ehjästä rakennuksesta. Kellokorttirivistö suuren tehdassalin ovella kertoo järjestyksestä. Suurten tuuletuspropellien alla pienissä pulpeteissa ahkeroi 250 työläistä. Jokaisella on oltava päivittäin sata sikaria esitettävänään työnjohtajalle. Lähtö voi olla lähellä jos tulosta ei synny. Tulijoita riittää, sillä sikarinkäärijän ammatti on arvostettu. Fábrica de Tobacos Francisco Donatien -tehtaassa valmistetaan maailmankuulut Montecristo- ja Cohiba -sikarit, jotka vetävät vuosittain tuhansia matkailijoita tehtaaseen.
    Tummaihoinen nuorimies esittelee käärimiään sikareita. Hän puhuu jonkin verran englantia, ja hänen paidassaan on pieni Kanadan lippu muistona kaukaiselta ystävältä.
    Ranskalainen turisti jakaa työntekijöille t-paitoja, kyniä ja kirjoituspaperia. Tavarat suorastaan revitään käsistä, ja ne katoavat työläisten laukkuihin.

Poliisivaltiossa isoveli valvoo

Kaikkialla partioivat poliisit rauhoittavat Havannan katuja. Virkavalta on yksi Kuuban harvoista etuoikeutetuista ryhmistä. Vallankumoukselliset poliisit ovat ylpeitä ammatistaan, ja korruptio on harvinaista. Järjestelmä pitää hyvää huolta ylläpitäjistään ja tarjoaa poliiseille kohtuullisen toimeentulon, komean virkapuvun ja parhaiten kunnostautuneille poliisimiehille moottoripyörät, joista tavalliset kansalaiset tuskin uskaltaisivat edes uneksia.
    Rautaisen virkavallan varjopuoli on luonnollisesti mielivaltaisuus. Kaikenlaiset rajoitukset säätelevät kansalaisten elämää. Kuubalaisten on kannettava henkilötodistusta mukana jos joku poliisimies sattuu sitä kysymään.
    Myös liikkuminen on joskus han-kalaa. Kaupunkien välillä liikennöivät bussit seisovat joskus tunteja ratsioissa, kun poliisit etsivät matkatavaroiden joukosta vaikkapa kookospähkinöitä. Niiden kuljettaminen provinssista toiseen on luvanvaraista.
    Poliisin ja järjestysvallan pelko näkyy tavallisten kuubalaisten arkuudessa puhua maansa tilanteesta ulkomaalaisten kanssa. Castron järjestelmää ei moitita suureen ääneen, sillä siinä on omat riskinsä. Toisinajattelijoita tuomitaan, eikä ihmisten katoaminen jäljettömiin ole tavatonta. Viimeksi maaliskuussa turvallisuusviranomaiset tekivät tehoiskun, jossa ainakin 90 ihmistä kuljetettiin eristyslaitoksiin tai estettiin poistumasta kotoaan.
    Kulttuuriministeriön virkamies Maria Felicia Pérez ei edes kysyttäessä kommentoi Castron hallintoa. Hän kuitenkin mainitsee, että jenkit ovat kolmasti evänneet hänen johtamansa, valtion ylläpitämän Ex Audi -lauluyhtyeen konserttikiertuetta varten haetut viisumit. Pérez muistuttaa, että imperialismi on tuhoisaa myös kulttuurille.
    Kaikesta alistamisesta huolimatta kuubalaiset eivät haudo vastavallankumousta, sillä kaikki tarmo menee elämän perustarpeiden tyydyttämiseen. Jokainen joutuu kehittämään omat selviytymiskeinonsa. Monet valitsevat korkean koulutuksen ja uran järjestelmän palvelijana. Sosialismi pitää huolta omistaan, mutta korkeaa elintasoa se ei pysty tarjoamaan. Siksi monet kalastelevat turistien dollareita. Tämä kaikki on opettanut kansalaiset nöyriksi. Ruokakauppaan ja postiin jonotetaan kärsivällisesti. Kuubassa on totuttu odottamaan – myös joskus koittavaa suurta muutosta.

Teksti ja kuvat Arno Ahosniemi