Pääsiäisenä ajoin junalla Hämeenlinnaan. Istuin vanhempieni sohvalle ja rupesin urakoimaan lehtikorin sisältöä: viimeisimpiä naistenlehtiä sekä teologisia julkaisuja. Kotona Helsingissä olin lukenut Nyt-liitettä, joka pääsiäisen kunniaksi esitteli kahdella aukeamalla pääkaupungin aerobicsaleja.
Annassa ja Kotiliedessä Neil Hardwick nojasi voipuneena, psyykelääkkeiden pöhöttämänä kotinsa seinään. Uudet vaalisankarit, nuo nuoret naiset, nojasivat eduskuntatalon seinään. Minä nojasin eläkeläiskodin sohvaan ja poimin lehtikorista vaaleanpunaisen vihkon, tietokoneella ja monistuskoneella väsätyn halvan lehtisen. Kannessa luki: Kohti yhteistä hyvää – piispojen puheenvuoroja hyvinvointiyhteiskunnan tulevaisuudesta. Ohut vihkonen yhdeksän piispan allekirjoittamana, julkaistu paastonaikaan armon vuonna 1999.
Aloin lukea ja hetken luulin sitä vasemmistoliiton vaalilehtiseksi. Tai yhtä lailla vihreiden: ”Myyjien ja ostajien on syytä arvioida, mitä seurauksia heidän toiminnastaan ja päätöksistään on ympäristölle.” Vihko koostui markkinavetoisen yhteiskunnan haittavaikutusten esittelystä, se oli sosiaalista vastuuta kantavan yhteiskunnan puolustuspuhe.
Selailin kirjavan piispalauman yhtenäisiä arviointeja Suomesta, Euroopasta ja koko maapallosta (ei kuitenkaan taivaasta). ”Ihmisten oikeuksia on rikottu ensin vastuuttomalla taloudellisella toiminnalla ja sen jälkeen maksattamalla heillä tämän ’liiketoiminnan’ aiheuttamat laskut”.
Tai ”köyhyyden poistaminen edellyttää tulojen jakamista”.
Ilahduin: piispat ovat pohtineet hyvinvointiyhteiskunnan muutospaineita ja päätyneet siihen, ettei elämä ole pelkkää kaupankäyntiä, kuluttamista ja markkinoita, vaan hoitamista, leikkimistä ja ihmisten kanssa olemista. Huolenpitoa. Vaikka varuillaan pitää olla, sillä ”koska köyhät eivät ole näkyvissä, heidän etujaan on – pääoman niin vaatiessa – entistä helpompi karsia ”.
Luin monistetta eteenpäin. Sama (virsi, liturgia, saarna) jatkui. Aloin jo kyllästyä. Kyllästyin, turhauduin, suivaannuin: elämästä, siis yhteiskunnasta, on helppo kirjoittaa pyöreästi ja pehmeästi.
Mutta Jeesuskin osasi puhua vertauksilla tarkemmin kuin nämä jeesustelevat piispat.
Ei ole koskaan turha muistuttaa, etteivät markkinat ole kasvottomia voimia, vaan muodostuvat ihmisistä, jotka tekevät taloudellisia päätöksiä. Ei ole koskaan myöhäistä sanoa, että elämä ei perustu ostamiseen, vaan lahjoittamiseen. Mutta minulle piispojen teesikokoelma jäi kaikumaan ilmaan. Kauniita helliä lauseita ja paljon, mutta ei oikeita, suoria ehdotuksia, ei käytäntöä, mitään siitä, että mitäs sitten kun kirkonmenojen jälkeen alkaa maanantai ja tiistai. Puuduin. Yhdeksän piispan yhtenäinen lausunto jäi vaille särmää ja tarkkoja ehdotuksia. Se muistutti liikaa vaalipaperia, puoluemössöä, väritöntä äänenkalastusta.
Vaikka sitähän se taisi olla. Passiivisten kirkonjäsenten kalastamista.
Mutta en ollut enää otettu ja ilahtunut, eikä ainakaan minua pystytty kalastamaan. Varsinkin kun kaikki allekirjoittaneet eivät edes salli naista alttarilla, vaan häipyvät kirkosta, jos naisen sääri vilahtaa kaavun alta. Siis kohti yhteistä hyvää, mutta tietyissä rajoissa sitten kuitenkin.
Riikka Ala-harja
riikka.ala-harja@edu.hel.fi
