”Onks tää todella niin suuri ongelma, tää turkkien värjääminen?” Mustan laatikon tuottaja-toimittaja Timo Harakka nojaa tuolissaan taaksepäin ja heiluttaa provosoivasti jalkaansa. Rkp:n puheenjohtaja, sisäministeri Jan-Erik Enestam astuu helppoon ansaan. Puolustellessaan eläinaktivisteja ampunutta turkistarhaajaa ministeri kuulostaa kaikelta muulta kuin suvaitsevalta liberaalilta, joka hän väittää olevansa. Puheenjohtajan toleranssi meinaa pettää suorassa lähetyksessä.
Puoluejohtajia TV2:n Mustassa laatikossa grillaava tuottaja-toimittaja Timo Harakka hymyilee kuin hyeena haaskalla. Tästä kansa huomenna puhuu. On helmikuu 1999 ja Harakka on aallonharjalla. Hänellä on oma tv-show ja häntä kuunnellaan. Hän on sukupolvensa äänekäs älykkö, joka itse sanoo olevansa ”käenpoika eliitin pesässä” – Suomen Kuvalehdessä kolumnistina ja Yleisradiossa toimittajana. Kun media haluaa kommentin ”alle nelikymppiseltä suomalaisajattelijalta”, valinta kohdistuu yhä useammin juuri Harakkaan.
Mutta mitä käenpoika haluaa sanoa? Onko hänellä missio? Ja kuinka Harakka voi olla käki?
Eräs hänet pitkään tuntenut poliitikko sanoo, että Harakan ongelma on ambivalenssi, kaksijakoisuus: hän ei osaa päättää ollako kriittinen journalisti, joka säilyttää politiikkaan viileän etäisyyden vai poliitikko, joka on mukana vaikuttamassa maailmaan. Eduskuntavaalien alla puoluejohtajia Mustassa laatikossa haastatteleva Harakka on itsekin vielä viimeisiä päiviään vihreiden kolmas varakansanedustaja Uudeltamaalta.
Onko Harakka lintu vai kala, journalisti vai poliitikko?
On kurkistettava Harakan oman pään sisään.
Pelastava peruskoulu
Timo Harakka katsoo ulos omakotitalonsa ikkunasta ja sanoo palanneensa kotiin. Äänekoskelta lähtenyt mies asuu vaimonsa kanssa Helsingin Koskelassa, mutta ei suinkaan ahdistavassa betonilähiö-Koskelassa, vaan idyllisellä puutaloalueella. Talo muistuttaa rintamamiestaloa, jossa hän vietti lapsuutensa.
On palattava vuoteen 1962. Vuoden viimeisenä päivänä syntyy Timo Olavi Harakka, josta tulee kuuron pariskunnan adoptoima ottolapsi. Hänen ottovanhempansa, siirtokarjalainen isä ja pohjoissavolainen äiti, perustavat kotinsa Keski-Suomeen, Äänekoskelle. Isä on töissä paperitehtaalla ja äiti on ollut hommissa vaneritehtaalla.
Teollisuuspaikkakunnalla tausta määrää kohtalon: duunarin kakarat menevät ammattikouluun ja herran pennut lukioon. Harakka sanoo, että hänen pelastajansa on peruskoulu, joka saapuu Äänekoskelle murtamaan luokkajakoa syksyllä 1972.
”Peruskoulun tulo on mun symboliavaruudessani hyvin iso asia. Itse tajusin sillä hetkellä, että peruskoulu on säätykierron viimeinen ja välttämätön palikka. Tästä syystä minusta ei saa nyhdetyksi mitään kriittistä peruskoulua vastaan, vaikka työntäisi cocktail-tikkuja kynsien alle. Koen hyvin voimakkaasti, että se on mahdollistanut mulle kaiken”, Harakka sanoo liikuttuneena.
Hän on varsinainen self made man parhaaseen amerikkalaiseen tyyliin: köyhän työläiskodin lahjakas lapsi, joka on edennyt omilla ansioillaan tv-tähdeksi.
Harakan itsevarmuus johtuu kenties juuri hänen taustastaan. Kaiken saamansa hän on joutunut omilla taidoillaan hankkimaan. Mikään ei ole tullut ilmaiseksi. Matka tehtaan varjosta studiolamppujen hehkuun on antanut Harakalle omanarvontuntoa, jonka jotkut tulkitsevat röyhkeydeksi.
Itsevarmuudesta kielii Harakan valitsema journalistinen tyylikin: hän kirjoittaa ensimmäisessä persoonassa asettaen itsensä yhtä aikaa sekä asiantuntijan että tulkitsijan rooliin. Tyyliä selittää nuoruuden haaveammatti. Harakasta piti tulla kirjailija.
Äänekoskella urheilu on pätemisen tärkein muoto, mutta Harakan poika viihtyy paremmin kirjastossa ja koulussa kuin kentällä. Kodin kirjahyllyssä on lääkärikirjan lisäksi Seitsemän veljestä, Minna Canthin kootut ja Raamattu. ”Kirjasto ja kirjojen maailma oli mulle valtava ilmestys.”
Harakoiden kodin henki on vahvasti kristillinen. Kyse on enemmänkin käytännöstä: seurakunta on ainoa taho, joka järjestää kuuroille tapaamisia. ”Hurskaus oli vanhemmilleni pääsylippumainen asia”, Harakka sanoo.
Hänestä itsestään tulee voimakkaasti tunnustava kristitty lukioikäisenä. ”Timo luuli tulleensa uskoon ja nähneensä valon”, nuoruudenystävä Tero Jartti kertoo. Hän muistelee, että noihin aikoihin Timolla on erittäin kaunis tapa: hän tuo itse piirtämänsä joulukortin ystävilleen kotiin jouluaattona.
”Luotettava, antelias, tavaton optimisti”, Jartti kuvailee ystäväänsä. Hän sanoo että Harakan persoonaa määrittää ristiriita oman mukavuudenhalun ja jalon päämäärän sovittamisen välillä.
”On mukavaa olla Timon ystävä, mutta en haluaisi olla hänen vihollisensa.”
Nuori vihainen miehenalku
Lehtimies Timo Harakasta tulee jo teini-ikäisenä: hän menee kesätöihin Sisä-Suomen Lehteen 15-vuotiaana. Harakka aloittaa painoapulaisena, mutta pian hän pääsee myös kirjoituspuuhiin. Harakka valitaan arvalla 19-vuotiaana päätoimittajaksi Jyväskylän ylioppilaslehteen, josta hänet rekrytoidaan Helsinkiin Ylioppilaslehden toimitussihteeriksi syksyllä 1983. Jyväskylässä Harakka ehtii aloittaa englannin opinnot, jotka hän vaihtaa kuukaudessa kirjallisuustieteeseen. Lehtimiehen ura on vain välivaihe, ”kisällin toimi”, matkalla todelliseen ammattiin, kirjailijaksi.
Vuonna 1983 Helsinki on kaksikymppiselle maalaispojalle kiehtova metropoli, jossa on tapahtumassa jotain suurta. Harakka oli omien sanojensa mukaan Helsinkiin tullessaan ”ujo, uskovainen hippi”. Ujous karisee kaupungissa, jossa sukupolven hulluna vuonna 1979 alkaneet liikkeet ovat päässeet täyteen vauhtiinsa, vasta- ja alakulttuurit kukoistavat. Samana vuonna ensimmäiset vihreät kansanedustajat valitaan eduskuntaan. 1970-luvun ummehtuneisuuden pato on vihdoin murtumassa.
Ylioppilaslehden ympärille on kerääntynyt ärhäkkää nuorta älymystöä, jolle riittää pilkan kohteita; alasammuttavana on koko establishment. Vanhemmat vinoilijat, Kari Kontio ja Asser Korhonen, ottavat nuoren Harakanpoikasen suojatikseen. Yhdessä he hämmentävät ja hauskuuttavat Radio vapaa maailma -ohjelmassaan Yleisradion aalloilla. Herjoillaan he suututtavat jopa presidentti Mauno Koiviston.
”Se oli lähinnä hauskanpitoa. En ollut oikeestaan pätkääkään yhteiskunnallinen siinä vaiheessa. Halusimme vain irviä viralliselle establishmentille ja osoittaa sen naurettavaksi. Valtiollinen, virallinen media mahdollisti sen, että presidentti loukkaantuu kolmen teinin louskutuksesta.”
”Asevarastossa oli ainoastaan jättiläismäinen tykki ja kun sillä täräyttää, siitä seuraa kaikenlaista.”
Nykyään viestit hukkuvat moninaisuuteen, Harakka sanoo. Hän ei silti haikaile menneen mediakulttuurin perään. ”En mä sitä ikävöi. Musta on helvetin paljon hienompaa, että tarjonta on laajaa, sillä se tarkottaa monokulttuurin murtumista.”
Juuri mediasta tulee Teppo Turkin, Pekka Haaviston – ja Harakan – sukupolven keskeisten vaikuttajien kenttä. Harakka sanoo, että viime syksyinen Alho-skandaali paljasti eron sukupolvien välillä: vanhemmilla toimittajilla oli korkea kynnys uutisoida pääministeriä suututtavia asioita. Jos hallitus kaatuu, kaikki kärsivät, Kekkoslovakian kasvattien logiikka kulki.
”Oman ikäisteni toimittajien näkökulma on aivan toinen: Jos pääministeri joutuu epäillyksi, se tuodaan julki, eikä ole hevon helvetin väliä, mitä hän asiasta tuumaa”, Harakka sanoo.
Journalismin on siis palveltava totuutta, mutta Harakalle media on myös vaikuttamisen väline, jonka kautta hän toteuttaa ideologiaansa. Toistuvasti hän ilmoittaa halua-vansa olla sorrettujen puolella; niiden äänenä, joilta ääni on viety. Harakka kertoo, että hän toteuttaa missiotaan Mustassa laatikossakin, jossa vieraana on ollut paitsi puoluepamppuja, myös ”vesalalainen siivooja”.
”Vaikka en ole työttömyyslähiöiden asiantuntija, haluan jatkuvasti ajatella asioita siitä perspektiivistä päin. Mä koen tän mielipidevallan ja vaikutusvallan jakautuneen äärimmäisen epätasaisesti”, Harakka sanoo.
Harakan puhe saa turkkalaisia äänenpainoja, kun hän sanoo olevansa todellisuudessa ”kuokkavieras eliitin pidoissa”. Eliitin, jonka totuutta myydään Suomessa kaikille yhteisenä totuutena.
”Mua raivostuttaa, että sitä tarjoillaan vaihtoehdottomana objektiivisuutena ja ennen kaikkea yhteisenä kokemuksena, kun se oikeasti on vain helsinkiläis-westendiläisten äyrikuninkaiden maailmaa.”
Jumalan Teatteri ja vaalikampanja
Tammikuussa 1987 Jumalan Teatteri nimellä esiintyvä ryhmä Teatterikorkeakoulun opiskelijoita esittää Oulussa kokeellisen esityksen, jossa yleisön päälle heitetään muun muassa ulostetta. Esitys aiheuttaa valtavan skandaalin.
Teatterikorkeassa dramaturgiksi opiskeleva Timo Harakka osoittaa tukensa Oulussa esiintyneille ystävilleen hajottamalla kolmen muun opiskelijan kanssa koulunsa kalustoa 24 000 markan arvosta. Tapaus ristitään ”Pirun teatteriksi”. Sekä jumalan teatterilaiset että Harakan ryhmä saavat kenkää teatterikorkeasta. Harakka saa kahden kuukauden ehdollisen tuomion.
Samana keväänä Harakka on vihreiden eduskuntavaaliehdokkaana Keski-Suomessa ja saa 497 ääntä. Vaalikampanja keskittyy Jumalan Teatterin puolustamiseen. Harakka yrittää tehdä bisnestä ja hengailee juppipiireissä. Hän sanoo olleensa 80-luvun loppuvuosina ”tuuliajolla”.
Vuonna 1990 Harakka imeytyy toden teolla vihreisiin: hänestä tulee Vihreän Langan päätoimittaja.
Seuraavissa eduskuntavaaleissa 1991 Harakka on jo suunnittelemassa puolueelle vaalikampanjaa. Tuolloin lanseerataan yhä vieläkin käytössä oleva ”Lapsesi äänestää vihreitä” -slogan.
Vihreästä Langasta Harakka ei suostu tekemään puhdasta puoluelehteä, vaan tavoittelee lehdelle asemaa ”nuoren polven Suomen Kuvalehtenä”. Lehden levikki tuplaantuu, mutta kaikki eivät ole tyytyväisiä: vihreiden puheenjohtajaksi 1994 tammikuussa valittu Pekka Haavisto antaa ensi töikseen Harakalle kenkää. Syyksi väitetään taloussotkuja. Moni epäilee todelliseksi syyksi sitä, että Harakka kysyy haastattelussa Haavistolta onko tämä homo.
Välillä työttömänäkin ollut Harakka ryhtyy kirjailijaksi ja julkaisee EU:a kriittisesti ruotivan Spagettivatikaanin. Hän lähtee toistamiseen vihreiden eduskuntavaaliehdokkaaksi, saa Uudenmaan vaalipiirissä 1 361 ääntä ja häviää vihreiden toisen paikan vievälle Paavo Nikulalle lähes 3 000 äänellä. Kun Nikulasta tulee oikeuskansleri maaliskuussa 1998, Harakka on 346 äänen päässä kansanedustajuudesta.
Kolmas varakansanedustaja Harakka on kuitenkin katkera vihreille. Hän hautoo kostoa Perheelle.
Viemärirotan verikosto
1990-luvun puolivälissä Timo Harakan tähti alkaa nousta. Hänet pyydetään Helsingin Sanomien uuden Nyt-viikkoliitteen kolumnistiksi. Vuonna 1997 Yleisradio aloittaa uuden ajankohtaisohjelman, Mustan laatikon, jonka keulahahmoksi Harakka pyydetään. Hänestä tulee valtakunnan julkkis, joka esiintyy naistenlehdissä ja juorupalstoilla. Lopullisesti Harakan nimi polttomerkitään suomalaisten tajuntaan syksyllä 1998, kun hän käy Arja Alhon kanssa kuuluisan puhelinkeskustelun Sundqvist-tapauksen yksityiskohdista.
Samana syksynä Harakka julkaisee eräänlaisen välitilinpäätöksen urastaan. Hän kokoaa Viemärirotta-kirjaansa vanhoja lehtijuttujaan ja muutamia ennen julkaisemattomia tekstejään. Luvussa Ruutupaitoja ja risupartoja Harakka tekee analyyttisen aukileikkauksen vihreiden historiasta ja samalla polttaa lopullisesti siltansa vihreiden ja etenkin Perheen suuntaan.
Perhe on Harakan lanseeraama käsite, joka viittaa vihreiden helsinkiläiseen sisäpiiriin. Todellisia ydinperheen jäseniä ovat Heidi Hautala, Pekka Haavisto, Pekka Sauri ja Osmo Soininvaara.
Viimeinen ehtoollinen -alaluku repii sumeilematta auki Perheen fasadin hetkellä, jolloin heidän perintöprinsessansa Tuija Brax häviää puheenjohtajakamppailun Satu Hassille. Viimeisellä ehtoollisella Harakka rinnastaa itsensä Juudakseen. Petollisen opetuslapsen tekstistä tulee vääjäämättä mieleen, ettei Harakka ole koskaan antanut anteeksi potkujaan Vihreästä Langasta.
”Olisin halunnut jäädä eläkkeelle sieltä”, hän sanoo nyt.
Viemärirotassa Harakan tulilinjalle joutuu myös Sdp. Vuonna 1996 demarit järjestivät kirjoituskilpailun, jossa haettiin uusia ideoita puolueen periaateohjelmalle. Kisan voitti nimimerkki Politiikka on tahdon asia. Markkinoiden ja kansalaisten suhteita pohtineen tekstin takaa paljastui herra Harakka. Viemärirotan luvussa Päivä demarina Harakka nivoo yhteen voittaneen tekstinsä ja ivallisen demarikritiikin.
Mitä Harakka oikein ajattelee politiikasta? Itse hän väittää ironisesti olevansa ”politiikan penkkiurheilija”.
Siinä näkijä missä tekijä
Helmikuussa ennen puoluejohtajien haastatteluja Harakka sanoi Helsingin Sanomissa: ”Olen ehdottomasti sitä mieltä, että toimittajien ja poliitikkojen ei pidä olla samaa porukkaa.”
Näin puhuu mies, joka liikkuu sulavasti journalismin ja politiikan välisellä harmaalla alueella, on yrittänyt kahdesti eduskuntaan ja osallistunut kahden puolueen ohjelmantekoon, toiseen tosin nimimerkillä.
Kirjoittaessaan Harakka ei selvästikään tyydy olemaan pelkkä toimittaja. Hän haluaa olla samaan aikaan asiantuntija, kyseenalaistaja ja analyytikko. Viemärirotan avausluvun otsikossa Harakka julistaa korskeasti: ”Minä olen rakennemuutos”. Hän limittää taitavasti omat kokemuksensa sukupolvensa avainkokemuksiin. Hän on siinä näkijä missä tekijä.
”Mun suuri kutsumus on raportoida ja kuvata ympärillä olevaa todellisuutta. Mä olen sen tehtävän itselleni ottanut, eikä sitä mulle kukaan ole hirveesti työntänyt. En koe sitä minään erityisenä velvollisuutena saatikka että mulla olisi erityistä asemaa”, hän kieltelee.
Harakan kirjoitukset ja julkinen rooli herättävät mielikuvan yksinäisestä älyköstä, nuoren polven Matti Wuoresta tai Paavo Haavikosta, joka kommentoi kansakunnan tilaa ja linkoaa lausuntoja.
Useimmat saman ikäpolven älyköt ovat vetäytyneet kuoreensa vallitsevassa asiantuntijavallassa, jossa harvan kompetenssi riittää kommentoimaan laajoja kysymyksiä, niitä joita ennen sanottiin ”kohtalon kysymyksiksi”.
Harakka on ratkaissut ongelman kirjoittamalla ensimmäisessä persoonassa, ilman ”turhia” lähteitä. Hän asettaa itsensä asiantuntijaksi.
Pelkääkö sukupolvensa älykkö haavikoitumista, muuttumista taataksi, joka saa vetää omaa monologiaan kenenkään puuttumatta siihen?
”En halua vielä ryhtyä miksikään taataksi. Olen ajatellut, että koska mun omissa kokemuksissa kiteytyy niin paljon yhteiskunnan murrosta mä pystyn kertomaan monta asiaa ensimmäisessä persoonassa.”
”Haluaisin olla sen prosessin osa, joka saa ihmiset kiinnostumaan asioista: keskustelun virittäjä ja jäsentäjä.” Harakan mukaan hänen ”intellektuaalinen missionsa on ylläpitää polyfoniaa, moniäänisyyttä”.
Toinen missio on sota suuria ikäluokkia vastaan.
”Olen hirveästi ruikuttanut suurten ikäluokkien salaliittoa, joka on tehnyt nuoremmille elämästä niin helvetin vaikean lähtien siitä, että saataisiin säädyllisesti asua jossakin. Suurille ikäluokille kaikki on tehty eteen, mutta nyt säännöt muuttuvat sen mukaan, mikä on väestön suurimman osan keski-ikä.”
Kuinka sama mies voi olla sekä rakennemuutos että sen selostaja, kapinallinen ja vielä analyytikkokin? Onko tämä taas sitä Harakan ambivalenssia?
Harakka torjuu syytöksen. ”En ollut sukupolveni tekijä silloin kun tehtiin asioita, enkä ole kovin jäävi, koska olen ollut joihinkin asioihin liian nuori ja joihinkin liian vanha.”
”Olen nuori dinosaurus.”
