”Mulla on halu lanseerata 79-sukupolvi käsitteeksi, jolla sodanjälkeisen Suomen historiaa voidaan tutkia”, Timo Harakka sanoo.
Sukupolvi, johon Harakka viittaa, on toistaiseksi kulkenut tutkimuksissa lähiösukupolvena. He syntyivät 1950-65, kasvoivat lähiöissä, kävivät peruskoulun, katselivat telkkaria jo lapsena, nousivat 70-luvun lopussa kapinaan pysähtyneisyyttä vastaan, polttivat siipensä juppileikeissä 80-luvulla ja törmäsivät työttömyyteen 90-luvun lama-Suomessa.
Suomalaisia sukupolvia tutkinut sosiaalipolitiikan professori J.P. Roos kutsuu heitä lähiöiden ja koulutuksen sukupolveksi. Roosin mukaan koulutus, televisio ja musiikkikulttuuri ovat tälle sukupolvelle keskeisiä identiteetin tekijöitä.
Yhtä hyvin kuin lähiösukupolveksi heitä voisi siis kutsua rocksukupolveksi.
Harakka kutsuu sukupolveaan 79-sukupolveksi, sillä vuoteen 1979 keskittyvät heidän avainkokemuksensa: Koijärvi-liike ja Lepakkoluolan valtaus. Toinen löi alkutahdit vihreällä liikkeelle ja toinen ”kulttuurivallankumoukselle”, kuten Harakka uutta aaltoa kutsuu.
Toimittaja Harakka sopii sukupolvensa ääneksi myös ammattinsa puolesta. Hänen sukupolvensa pirstoi suomalaisen median perustamalla pienlehtiä ja paikallisradioita, tunnetuimpana Radio Cityn. Sukupolven muutkin johtohahmot ovat löytäneet pelikenttänsä juuri mediasta.
Pitäisikö heitä kutsua mediasukupolveksi? Se kuulostaisi ainakin trendikkäämmältä määrittelyltä kuin lähiösukupolvi.
Harakan sukupolvea voisi kutsua myös väliinputoajien sukupolveksi. 1950-65 syntyneet suomalaiset ovat tällä vuosisadalla ensimmäinen ikäryhmä, jonka elintaso tulee jäämään alhaisemmaksi kuin heidän vanhempiensa.
Todellinen hullu vuosi
Harakan mukaan juuri 1979 oli Suomessa aito ja oikea hullu vuosi, ei suinkaan 1968, joka Vanhan valtauksineen ja mielenosoitusaaltoineen on suurten ikäluokkien nostalgian kohteena.
”Vuoden 1968 touhut olivat äärimmäisen suppean piirin akateemista harrastamista. Heidät imuroitiin välittömästi vallan kerroksiin, eikä heistä ollut vastavoimaksi 70-luvun totalitarismille.” ”Mä väitän, että 79-sukupolvella asia on ihan toisin: porukka oli laajempi ja kokonaisvaltaisempi. Voi oikeasti puhua yhden sukupolven kollektiivisesta tajunnasta”, Harakka sanoo.
Olennainen ero vuosien 1968 ja 1979 välillä on myös siinä, että 1968 oli kliimaksi, johon huipentui iloinen 60-lukulaisuus, ja josta alkoi synkkä, ylipolitisoitunut 70-luku. 1979 taas ei ollut huipentuma, vaan alku, Harakka arvioi. ”1979 kapina oli Suomen Pariisin kevät, joka tapahtui 11 vuotta myöhässä.”
79-sukupolvea voisi kutsua myös punk-sukupolveksi, sillä juuri punkin iskulauseeseen ”sota apatiaa vastaan”, kiteytyy vuoden 1979 kapina. Harakan sukupolvianalyysissa keskeisen sijan saa Neuvostoliiton aiheuttama hiljaisuuden kulttuuri:
”70-luvulla järjestelmä eli systeemi oli ylikypsässä vaiheessa. Koko sen vanhempien puuhaaman järjestelmän salaisena käyttövoimana oli Neuvostoliitto ja sen seurannaisvaikutukset: idänkauppa, ulkopoliittinen sopu, sisäpoliittinen kuri, hiljaisuus ja vaikeneminen sekä rämettynyt puoluelaitos. Talouskasvu oli järjestelmän ideologia ja perusväittämä oli, että kaikki menee ihan hyvin kunhan ollaan ihan hissun kissun. Tämä oli täysin sietämätöntä nuoren ihmisen perspektiivistä”, Harakka luettelee.
Sukupolvikapinan ytimeksi tuli hiljaisuuden murtaminen joka alueella ja jokaisen oletetun pakon tai tabun ääneen lausuminen. ”Nuoriso oli täydellisen tympääntynyt siihen vanhempien innostuneeseen materian hankintaan”, Harakka sanoo.
Sotaa systeemiä ja apatiaa vastaan käytiin monella rintamalla: musiikissa uusi aalto ja punk räjäyttivät tajuntaa; ympäri Suomea syntyi pienlehtiä, vihreiden alkusolut syntyivät Inkoon ympäristöleirillä ja Koijärvellä.
19. elokuuta hullu vuosi 1979 sai kliimaksinsa: joukko nuoria valtasi Helsingin Ruoholahdessa entisen rappioalkoholistien yömajan, Lepakkoluolan, josta kehittyi vasta- ja alakulttuurien keskuspaikka.
Epäsolidaarinen sukupolvi
1979-sukupolvi eli kultaisen nuoruutensa 80-luvulla ensin vihreiden aatteiden ja sitten muotivaatteiden pauloissa. 90-luvulla työmarkkinat tukkinut lama teki heistä pätkätyöläisiä, joiden profeettana on Jari Sarasvuo ja raamattuna itsetuntemus- ja menestymisoppaat. Olosuhteet ovat muovanneet heistä oman onnensa seppiä, epäsolidaarisen sukupolven.
Jotain olennaista 79-sukupolvesta kertoo se, mitkä kaksi puoluetta he ovat perustaneet: vihreät ja nuorsuomalaiset.
79-sukupolvi menetti 80-luvulla yhteisen ideologiansa, kun kaikki puolueet ottivat ympäristöasiat agendalleen. ”Tämä on sukupolven dilemma: ympäristökysymys virallistettiin niin pian, että se menetti sukupolvi-teeman leiman”, J.P. Roos arvioi.
1980-luvun nousukausi jakoi sukupolven kahtia: vaurauden tavoittelu ja vastustus olivat saman sukupolven vahvat tekijät. Roos kutsuukin heitä ”vastakohtien sukupolveksi”.
”Kyllä tää meidän sukupolvi on kantapään kautta oppinut, ettei kukaan pidä huolta. Meidän yhteinen kokemus on eräänlainen heitteillejättö. Tässä sukupolvessa on hirveesti oman onnensa seppä -ajattelua, sitä asetelmaa, että kukin maksakoon tuoppinsa itse ”, Harakka sanoo.
”Me ollaan totuttauduttu pie-nenevien odotusten skenaarioihin, siihen että valtio kutistuu ja sen merkitys käy vähäisemmäksi.”
Jaakko Lyytinen
