Yleisen kirjallisuustieteen laitokselle alkoi 90-luvun alussa tulla outoja professorille osoitettuja ravintolalaskuja. Outoa laskuissa oli se, että kyseistä professoria ei ole olemassa. Laitoksen amanuenssi Jaana Anttila kiinnostui tapauksesta ja päätti ottaa huijarista selvää.
”Vuosikymmenen alussa valeprofessori juhli usein pitkin kaupunkia. Yleensä hän meni ravintolaan yksin. Söi, joi, jutteli tarjoilijan kanssa ja lähetti keittiöön terveisiä”, Anttila kertoo.
Erään huijauksen kohteeksi joutuneen ravintolan tarjoilija kuvailee huijaria keski-ikäiseksi, tyylikkäästi mutta epämuodollisesti pukeutuneeksi herrasmieheksi. Hänellä on pikkutakki ja sen alla kudottu liivi, oikea intellektuellin virka-asu. Mies ei ole liian siisti mutta ei myöskään rähjäinen. Käytökseltään hän on miellyttävä ja antaa sivistyneen vaikutelman keskustelemalla tarjoilijan kanssa kirjallisuudesta asiantuntevasti. Hän saa myös tarjoilijan tuntemaan itsensä kiinnostavaksi kulttuurihenkilöksi.
Anttilan mukaan huijari vastaa ihmisten mielikuvaa kirjallisuuden professorista ja näyttelee roolinsa todella hyvin. Huijari on aidompi kuin aito konsanaan.
Kun tulee laskunmaksamisen aika, herrasmies jää viivyttelemään eikä löydä lompakkoaan. Tilanne on kiusallinen ravintolan henkilökunnalle. Lopulta ilmenee, että hänellä on mukanaan Kela-kortti, jolla hän todistaa henkilöllisyytensä. Hän kertoo olevansa kirjallisuustieteen professori ja pyytää lähettämään laskun yleisen kirjallisuustieteen laitokselle. Kummallisinta on, että hän esiintyy omalla nimellään. Laitoksella on ollut samanniminen opiskelija. Huijari ja entinen opiskelija ovatkin mah-dollisesti sama henkilö.
Nälkäinen elämäntapahuijari
Tutkinnanjohtaja Ilpo Liikkanen Helsingin poliisista kertoo, että mies on virkavallan vanha tuttu, elämäntapahuijari, jolle hyvä ruoka maistuu, mutta jolla ei ole rahaa. Valeproffa on tuomittu useita kertoja huijauksista.
”Hän on useissakin tapauksissa syönyt hienoissa ravintoloissa ja tunnustanut rahattomuutensa ja pyytää itse, että ravintola soittaisi poliisin paikalle”, Liikkanen kertoo. Valeprofessori alkaa olla ravintola-alallakin tuttu.
”Tämä on kiinnostava veijaritarinana, todellista, elävää fiktiota”, Anttila nauraa. ”Kyseessä on todella taitava petkuttaja, joka vie tarinansa loppuun saakka.”
Vaikka tarina on hauska, on ilmiö Anttilasta vastenmielinen. Vahinkoa tulee paitsi ravintoloille myös laitoksen imagolle.
”Ilmiö testaa ihmisten luottamuksen rajoja. Ihminen on pulassa ja toinen auttaa tätä, mutta joutuukin huijatuksi. Sen jälkeen on vaikeaa luottaa ihmisiin”, hän valittelee.
Yleisen kirjallisuustieteen laitokselle tulleita ravintolalaskuja ei luonnollisestikaan ole maksettu.
Todellisuus tarua ihmeellisempi
Tänä syksynä valeprofessori tuli ensimmäistä kertaa yliopistolle. Hän yritti soittaa ulkopuhelua henkilökunnan tiloista Porthaniasta. Yliopiston puhelinkeskus ei kuitenkaan suostunut päästämään tuntematonta professoria linjoille. Valeprofes-sori suuttui ja haukkui keskuksen.
”Keskuksen kanssa asioidessaan valeprofessori kertoi ensimmäisen jakomielisen tarinan. Hän kertoi olleensa vankilassa tekemässä tutkimusta. Tämä on ensimmäinen epäuskottava tarina, joka ei sovi kirjallisuuden professorille”, Anttila kertoo.
Hänen mukaansa virtuaaliprofes-soriin ei voida reagoida, koska tätä ei ole olemassa. Yliopisto ei pysty tekemään mitään, paitsi ilmoittamaan poliisille.
Kirjallisuustieteelliseen tapaan Anttila käsittelee tapausta fiktion ja todellisuuden sekoituksena.
”Tämän tyyppinen fiktio testaa todellisuuden rajoja. Todellisuus ei reagoi millään tavalla, vaikka fiktio yrittää korvata sen. Wittgensteiniä mukaillen, siihen mitä ei ole, ei voida reagoida”, Anttila filosofoi.
Heikki Valkama
Piirros Hans Nissen
