Syvälle asenteisiin juurtunut ongelma näkyy Sarajevossa ja sen ympäristössä. Jälleenrakentamiseen tulevia miljoonia ei huomaa katukuvassa. Taloluurangot ovat aivan yhtä musertavia kuin pari vuotta sitten. Ihmiset ovat tottuneet elämään katastrofinsa keskellä eivätkä edes huomaa raunioita.
Elämä kaduilla vaikuttaa normaalilta, mutta se on näennäistä. Sodan varjo nostaa päätään heti, kun kaupungissa haluaa hoitaa jotain käytännön asiaa. Kukaan ei tiedä, missä on mikäkin toimisto tai mistä voisi kysellä lippuja lehdessä mainostettuun konserttiin. Linja-autoyhteyksien selvittäminen läheiseen kaupunkiin kestää päivän.
Asukkaat elävät vain tätä päivää ja korkeintaan huomista kuluttaen aikaansa katukahviloissa. Heiltä puuttuu perusedellytykset elämän normalisoitumiseen. Työttömyys on kroonista eikä omaa tuotantoa ole. Tuotannon käynnistymistä hidastaa paitsi monivuotinen sota myös talousjärjestelmä. Samanaikaisesti pitäisi selvitä nelivuotisesta hävityksestä ja siirtyä kommunistisesta mallista markkinatalouteen.
Sarajevolaiset syyttävät kansainvälisiä toimijoita talouden lamauttamisesta. Erilaisia avustusjärjestöjä on heidän mielestään liikaa. Kansainväliset järjestöt osoittavat syyttävän sormensa politiikkaan, jossa kansallismieliset voimat jyräävät edelleen ja vaikuttavat yhteiskunnan toimintaan.
Samanaikaisesti Sarajevossa vallitsee omalaatuinen voittajatunnelma. Sankareita on arviolta 400 000. He ovat kaupunkilaisia, jotka pysyttelivät Sarajevon kukkuloiden saartamina koko sodan ajan. Tuosta ajasta muistona monien sarajevolaisten kauppojen ja kotien seinällä on sama kuva, iso piirroskartta, jossa kuvataan kaupungin elämää pitkän piirityksen aikana vuosina 1992-96.
Vaikka pari vuotta sitten loppuneet varsinaiset sotatoimet määrittävät ihmisten elämää, niihin liittyviin kysymyksiin ei haluta vastata.
”Olen kyllästynyt ¦no millaista se nyt oli¦ -kysymyksiin”, sanoo Emir Kastovich, 27-vuotias esikoiskirjailija.
”Vastaan aina, että arvaa, no helvetin hauskaa tietenkin.” Sodan jäljiltä hän inhoaa toimittajia. Näinä viikkoina julkaistavan teoksen nimi onkin From reliable sources.
Kunnon sotamies
Kastovich on hyvä esimerkki. Hän ei halua puhua sodasta, mutta puhuu kuitenkin – sivulauseissa ja tarinoiden juonteina. Kastovich itse oli kaksi ja puoli vuotta sotimassa muslimiarmeijassa. Piirityksen viimeisen vuoden hän hoiti siviilitehtäviä piiritetyssä kaupungissa.
Kastovichin tarinat tuntuvat ulkopuolisesta absurdeilta. Monelle Sarajevo tuo mieleen torille ruokajonoon kuolleet ihmismassat tai hautausmaaksi muutetun jalkapallokentän. Hän kertoo rakastelemisesta maan alla, kun ympärillä oli sulassa sovussa ruoka-apulähetyksien sokeria ja jauhoja sekä ruumissäkkejä.
”Voitko kuvitella rakkautta tuohon kuvaan?” Kastovich kysyy. Kastovichilla on myös omat inttijuttunsa. Usein hän kertaa taistelun alkuaikoja ja harmittelee, ettei tullut ottaneeksi valokuvaa.
”Menin rintamalle farkut jalassa ja t-paidassa. En ollut koskaan käyttänyt toisen maailmansodanaikaista konekivääriä, joka annettiin käteeni. Tunsin itseni tosi partisaaniksi. Päässäni oli vielä punatähtilippis.”
Yksi sotanäyttämö palaa Kastovichin tarinoihin usein. Se on iso valtion rakennus, jonka keskellä etulinja oli sodan alkuvaiheessa. Serbit olivat rakennuksen toisella puolella, muslimit toisella.
”Monet olivat niin sekaisin, etteivät enää muistaneet, kumpi oli oma puoli. Sitten he menivät vahingossa väärästä ovesta sisään ja konekivääri hoiti loput.” Syyskuussa 1998 Kastovich pitää itseään selviytyjänä.
”Selvisin hengissä kaksi kertaa. Ensin sodan ajan fyysisesti ja nyt huomaan, että katkeruus on pikku hiljaa hävinnyt. Myös MINÄ olen hengissä”, hän sanoo. Muuten hänen käsityksensä selviytyjistä on pessimistinen. ”Suurin osa täällä on hulluja. Sitä ei vain huomaa.”
Teksti ja kuvat Pilvi Torsti
Piirrokset Ilpo Ahonen
