Keskonen: Ääni ja vamma

Valtakunnan presidentin sekä fyysisestä että henkisestä terveydentilasta on käyty polemiikkia: pelätään mahdollisuutta, että istuvan valtionpäämiehen virasta paljastuukin jokeltava pikkukekkonen. Presidentti Ahtisaari ei tästä keskustelusta ole pitänyt, vaan ärähti terveytensä epäilijöille ”tulkoon perässä kuka pystyy” julkistaen samalla alkuvuoden hektisen aikataulunsa. Tarkoittanee, että jos presidentti onkin silloin tällöin vetänyt julkisesti lonkkaa, on syynä ollut nivelrikko eikä suinkaan laiskuus.
    Poliitikkojen terveydentila on kuitenkin julkista riistaa, ja viime aikoina etenkin demarit ovat antaneet itsestään isoksi puolueeksi kumman vaivaisen vaikutelman. Työväenaatteen kollektiivisena diagnoosina on toki ollut jo Neuvostoliiton hajoamisesta lähtien lievä anemia, sillä aatteen paloa varjelevat punasolut hupenivat NKP:n myötä. Henkilökohtaiset riesatkin ovat tuttuja, kuten esimerkiksi Kalevi Sorsalle, jota kiusaavaksi vaivaksi paljastui nolosti runsas Valco-vuoto.
    Nykyinen pääministeri Lipponen on kertonut kärsivänsä erityisesti kihdistä, jonka takia Paavo voi erittäin harvoin syödä muun muassa herkkuruokaansa, muikkuja. Tämä ei tietenkään estä pääministeriä mainitsemasta ko. ruokalajia ääneen, varsin usein yksikössä ja toimittajille.
    Paavo kuitenkin kantaa sairautensa hiljaa ja valittamatta. Samaa ei voi sanoa pääministerin puolisosta Päivi Hertzbergistä, jonka kantamisesta sai keväämmällä lukea lähes joka lööpistä. Lopputulos oli ennustettavissa: yhdeksän kuukauden jälkeen Päivi ei kestänyt enää yhtenä kappaleena.
    Ruotsin vaaleissa demarien puhe kantoi vaivoin, eikä ihme: tilastojen mukaan puolueen äänistä hävisi yli kymmenen prosenttia. Göran Persson oli silmäätekeväksi autuaan sokea uutta hallitusta kootessaan. Yhdeksi uusista ministereistä nostettiin Mona Sahlin, punapää, joka aikoinaan muotoili valtion luottokortilla käsitteen ”punapääoma” uuteen uskoon. Mona teki poliittisen haaksirikkonsa jälkeen uraa Ruotsin Sarasvuona, eikä ihme: vaatekaapissa lienee useampikin valtion varoilla hankittu sisäinen henkari. Sahlin kirjoitti tapahtumista kirjan selitellen asiaa parhain päin, mutta haloo: luontevin nimi teokselle olisi kuitenkin ollut Minä sählin.
    Paras esimerkki kunnolla tasapainoilevasta sosdempoliitikosta on silti entinen sairaanhoitaja (totta kai) Arja Alho. Alho totesi että valtiolla on piikki auki Ulf Sundqvistille ja rokotti tätä 1,2 miljoonan edestä. Historiallinen leikkaus, josta tuli välitön median ilopilleri ja jonka puuduttava jälkihoito jatkuu vieläkin. Seurauksena oli tiputus veroministerin pallilta, ja jos oikein huonosti käy, on edessä kotiuttaminen eduskunnasta. Pahimmassa tapauksessa jälkipolvet kuuntelevat Alho-nimisen hylyn viimeisiä kommentteja Mustan laatikon tallenteina.
    Ylkää nyt hyvät toverit kuitenkaan tästä suuttuko: samanlaisia ne ovat kaikki muutkin. Ei teissä mitään isompaa vikaa ole. Vikaa ole.