”Syksyllä ilmestyy SITRA:n vetämän kansallisen tietoyhteiskuntaprojektin uudistettu linjaus. Kuvaavaa tietoyhteiskunnalle on, että pelkästään tämän kevään aikana uudistamisprosessille on syntynyt taustamuistioaineistoa yli 2 000 sivua. Tällaista on tämä tietoyhteiskunta”, opetusministeriön tietoyhteiskuntaneuvottelukunnan pääsihteeri Jussi T. Koski naurahtaa.
Hän myöntää, että tietoyhteiskunta on suuri vellova hanke, jota on vaikea selkeästi määrittää. ”Mutta selkeästi ollaan menossa teknologiapainotteisesta tietoyhteiskunnasta kohti ihmiskeskeistä. Yhteiskuntaa aidosti eteenpäin vievä laadukas tieto on silti edelleen harvinainen hyödyke.”
Kosken mainitsemaan virallisen tietoyhteiskuntavision suunnanmuutosta kuvaa viime vuoden lopulla julkaistu raportti. Mietinnössä, jota kutsutaan osuvasti opetusministeriön tietoyhteiskuntastrategioiden toimeenpanoa koskevaksi väliarviointiraportiksi, pohditaan tietoyhteiskuntakehityksen haasteita ja todetaan, että teknologian kehittyminen ei itsestään selvästi tuo mukanaan parempaa elämää.
”Hienoa, että virallisessa tietoyhteiskunta keskustelussa on todettu näin”, tutkija Pekka Aula Helsingin yliopiston viestinnän laitokselta nauraa raportinpätkälle. ”Mutta se, että tällainen itsestäänselvyys pitää mainita, osoittaa sen, kuinka selkeän tekniikkavetoista keskustelu meillä on.”
Aulan mukaan tietoyhteiskuntadebatissa ollaan edelleen hakoteillä. ”Keskustelua vetää julkisuutta hallitseva virkamiesten, poliitikkojen ja talousvaikuttajien eliitti. He ovat keski-ikäisiä miehiä, jotka yrittävät epätoivoisesti ottaa haltuunsa asiaa, jota eivät kokonaan ymmärrä: yksinkertaistamalla ja luottamalla vanhaan tekniikkauskoon.”
Aula puhuu tietokultista, jossa uskovaiset sokeina seuraavat johtajia. Nettivisionäärien ideoihin uskotaan liian hartaasti, ilman kritiikkiä.
Kolmikymppinen Aula ei kuitenkaan pane teknokulttia ainoastaan keski-ikäisten piikkiin. Hän tunnustaa oman sukupolvensa touhuavan mukana.
”Me kolmikymppiset eroamme vanhemmistamme siinä, että meiltä puuttuu se yhteinen suuri tarina, kuten toinen maailmansota, Vietnam, kylmä sota tai flower power. Lamaankin olimme liian nuoria. Tietoyhteiskunnassa olemme kertomuksen keskiössä, itse luomassa tarinaa. Tähän tarinaan tartumme epätoivon vimmalla.”
Muoto vailla sisältöä
Kaikki vanhemman sukupolven edustajat eivät ole sokeita. Lukutaitotutkija ja -kouluttaja Kalevi Kantele suomii tietoyhteiskuntaa kovalla kädellä.
”Tietoyhteiskunta on englanniksi information society, informaatioyhteiskunta. Kyseessä on tietokoneen, computerin eli luokittelijan tavoin harhaanjohtava käännösvirhe. Tieto ja informaatio ovat eri asia”, Kantele toteaa.
Hänen mukaansa jo sana tietoyhteiskunta luo turhia toiveita. Kanteleen mielestä tietokone on vain savitaulun jalostuma, ei sen suurempi keksintö.
”Suomi on siirtynyt tietoyhteiskunnaksi vuonna 1642, jolloin perustettiin Suomen ensimmäinen kirjapaino. Sen jälkeen käsillä on ollut enemmän tietoa kuin kukaan ihminen pystyy hallitsemaan.”
Kantele ei vastusta tietoyhteiskuntaa tai tietokoneita. Sanojensa mukaan hän vain kritisoi keskustelun yksipuolisuutta. Huonoja puolia tuodaan harvoin esiin.
Tämänhetkistä tietoyhteiskuntaa, etenkin uusmedioiden käyttöä niin Kantele kuin Aula pitävät epäonnistuneena. Molemmat kritisoivat sekä internetin että CD-romppujen sisällön puutetta.
Aula pitää nykyisenlaista internetiä suurena kuplana – etenkin taloudellisesti.
Vanhempien myötäillessä tietotekniikkaa paremmin hallitseva nuori sukupolvi tekee helppoa rahaa – vanhemman sukupolven tietämättömyyden kustannuksella, Aula myöntää.
”On totta, että internet on tuottanut varsinkin amerikkalaisille paljon rahaa. Mutta rikastujia ovat laitteiden, ohjelmistojen ja yhteyksien tarjoavat. Kukaan ei ole tullut miljonääriksi sisältöä tuottamalla, paitsi ehkä seksipalveluja.”
Koneet sisään, ihmiset ulos
Aula kritisoi erityisesti sitä, että tietoyhteiskuntahankkeiden tai esimerkiksi internetin merkittävyyttä mitataan erilaisilla luvuilla, eikä sillä mitä luvut sisältävät.
Kun laitteet ja luvut ovat etusijalla, ihmiset kärsivät. Vaikka verkko-opetuksen kehittämiseen sysätään miljoonia ja kouluihin hankitaan mitä huikeimpia tietokoneluokkia, opettajille ei ole varaa maksaa palkkaa.
”On helppo laskea esimerkiksi tietokoneiden tai kotisivujen määrä. Kun johonkin tietoyhteiskuntahankkeeseen on satsattu rahaa ja tuloksena on lisää laitteita, voidaan sanoa, että hanke etenee hyvin. Ja koska laitteita on niin paljon, ajatellaan että hankkeen täytyy olla tärkeä ja hyödyllinen”, Aula kuvailee.
”Tietoyhteiskunta-argumentit ovat heikkoja. Keksitään uusi ihmevempain, gizmo, viedään se kouluihin ja sanotaan, että meillä on tietoyhteiskunta. Tai kun huomataan, että opiskelijat tekevät kotisivuja, joissa he kertovat englanniksi koiristaan, todetaan että tietoyhteiskunta on lisännyt yliopiston kansainvälisyyttä.”
Myös Kalevi Kantele ihmettelee tietokoneiden voittokulkua. Hän viittaa Turun yliopiston tietojenkäsittelytieteen apulaisprofessoriin Markku I. Nurmiseen, joka on todennut suurimman osan firmojen atk-laitehankinnoista ykskantaan turhaksi.
”Yritykset eivät laitehankinnoilla yleensä säästä rahaa, päinvastoin. Hyötyjiä ovat ohjelmistojen ja laitteiden valmistajat sekä konsultit”, Kantele toteaa. ”Kuinka jumalattoman monta miljardia on Suomessakin törsätty turhiin laitehankintoihin. Uudet laitteet ovat vanhoja parempia lähinnä pelien pyörittämiseen”, hän tuohtuu.
Opetusministeriössä laitehankintavaiheen uskotaan olevan väliaikainen. Jussi T. Kosken mukaan kyse on siitä, että ennen kuin uusia laitteita voidaan käyttää, ne on hankittava. ”Ei polkupyörääkään voi ajaa, ellei ole ensin polkupyörää”, Koski lainaa opetusministeri Olli-Pekka Heinosen käyttämää perustelua.
”Tietoyhteiskuntahankkeet ovat kieltämättä olleet tähän saakka laitepainotteisia. Mutta tästä eteenpäin aletaan painottaa elämän laatuun”, Koski uskoo.
Pakolla verkkoon
Kansallisen tietoyhteiskunta-ajattelun peruspilareihin kuuluu verkko-yliopisto. Opiskelijat ja opettajat eivät enää kokoonnu kasvokkain vaan ovat yhteydessä toisiinsa verkon välityksellä. Verkkoja pidetään tulevaisuuden luokkahuoneina ja kirjastoina.
Opetusministeriön ja nettipedagogien usko uusmedioiden autuuteen on usein yliampuvaa. Opetus halutaan viedä verkkoon hinnalla ja edellytyksellä millä hyvänsä. Opetusministeriön opetuksen, tutkimuksen ja kulttuurin tietoyhteiskuntaneuvottelukunnan toimenpidesuosituksissa ehdotetaan ministeriötä pakottamaan yliopistoja yhteistyöhön uutta teknologiaa käyttävien opetusmenetelmien kehittämisessä:
Opetusministeriö voisi esimerkiksi velvoittaa yliopistot tulosneuvotteluissa vaatimaan / takaamaan suunnitelma elektronisen oppimateriaalin käyttöönotosta ja kehitystoimista sisällöntuotannon ja sellaisen elektronisen oppimisympäristön rakentamiseksi, jossa kirjastot ovat olennaisena osana mukana.
Koski myöntää yhteistyöhön pakottamisen olevan hieman huono ilmaisu – etenkin kun verkko-opetuksen hyödyistä ei ole vielä tietoa.
”Laadukasta tutkimustietoa, jonka avulla voitaisiin tehdä suuntaa-antaviakaan päätöksiä on vähän”, Koski myöntää.
”Koko ajan tulisi kysyä palveleeko uusi teknologia laadukkaan oppimisen syntyä. Lähtökohtana pitää olla laadukas oppiminen, ei se että tekniikkaa on olemassa”, Koski muistuttaa. Hänen mukaansa verkko-opetuksen tutkimusta pitäisi lisätä.
Kalevi Kantele pitää koko ajatusta verkko-oppimisesta outona. Hän sanoo, että tietoyhteiskunnan oppimisajattelu perustuu ajatukselle, että ihminen on rationaalinen ja ahne tiedolle: kun ihmiset pääsevät verkon ääreen, he hamuavat itselleen tarvittavan tiedon.
”Vaikka olen pitkään opettanut, harvoin olen tavannut tiedolle ahneita ihmisiä. Verkkojen puolestapuhujat olettavat, että ihmisellä on valmiiksi kokonaiskäsitys asioista.”
Kanteleen mukaan verkoissa tieto muuttuu sirpaleiseksi ja epäloogiseksi, hyödyttömäksi. Hänen mielestään tietoverkot ja uusmedia tulevat olemaan televisiota vastaava viihdeväline.
”Kun televisio tuli Suomeen argumentit olivat, että saadaan tasokasta opetusta ja hienoja luontofilmejä. Mutta mitä televisiosta katsotaan? Parastahan televisiossa ovat amerikkalaiset viihdesarjat”, Kantele ruoskii.
Esimerkkinä yltiöpäisestä verkko-ope-tusintoilusta Kantele ottaa Pekka Himasen toimittaman Verkkoyliopistostrategiat -oppiminen tietoyhteiskunnassa -kirjan:
”Himanen lähtee kirjassaan siitä, että aiempi yliopisto-opetus, jossa opettajat opettavat ja oppilaat oppivat on täysin mätä. Hän tuntuu ajattelevan, että kaikki tähän asti opetettu on turhaa”, Kantele selaa kirjan sivuja ja pudistelee päätään.
”Ihmettelen miten tällaisen väärän koulutusjärjestelmän avulla on kehitetty nykyiset luonnontieteet tai Himasen lanseeraaman uuden oppimistavan mahdollistava internet. Tietoverkkoihmisillä ei tunnu olevan minkäänlaista historian tajua.”
Heikki Valkama
Kuva: Anu Ignatius
