Otto Talvio suostuu lypsämään lehmiä kahdella ehdolla. Ensimmäinen ehto on se, että navettaan mennään taksilla eikä bussilla. Lisäksi Otto haluaa ehdottomasti aamulypsylle.
– Jos mennään lypsylle, niin sitten tehdään se kunnolla, Otto perustelee.
Otto on 24-vuotias helsinkiläinen taidehistorian opiskelija ja tiskijukka, joka arvostaa helsinkiläisyyttään. Oton trendikästä stadilaisuutta on puitu näyttävästi sekä City-lehdessä että Ylioppilaslehdessä. Suuttuessaan hän haukkuu ihmisiä espoolaisiksi. Tai sitten hän sanoo, että painu takaisin Hämeenlinnaan. Silloin Otto on jo hyvin vihainen.
Aamukuudelta Otto istuu autossa matkalla aamulypsylle. Hän ei kuitenkaan suuntaa Espooseen vaan Vantaalle Gunilla ja Göran Härmälän tilalle. Eikä hän istu taksissa vaan pihin päätoimittajan Jan Erolan henkilöautossa.
Eikä hän ole menossa edes lypsämään lehmiä vaan vuohia. Gunilla Härmälä ilmoitti, ettei hän anna Oton vedellä lehmän utareesta. Oton kokemattomat otteet hermostuttaisivat kantturan ja kanttura kopauttaisi vielä lypsäjäänsä sorkalla otsaan.
Otto astuu Härmälän oikeaan vanhan ajan navettaan. Siellä suomenlehmät Stjärna ja Leea seisovat riimussa olkipatjalla. Leean vieressä loikoilee viikon vanha vasikka. Matilda– ja Tiina-vuohet määkivät, Herbert-pukki rapsuttaa itseään sarvilla. Timo-hevonen potkii pilttuutaan ja Hulivili ahmii apetta.
Heti ovensuussa Hulivili nostaa turpansa sankosta ja tökkäisee Ottoa ystävällisesti rintapieleen. Otto saa takilleen isot kasat märkää apetta.
Hän taputtaa Timoa turpapieleen, mutta Timo yrittää näykätä kaupunkilaisvierailijaa kädestä. Urheasti Otto taputtaa Timoa uudestaan.
Gunilla Härmälä antaa Oton hangota lantaisia olkia Stjärna-lehmän alta ja pestä sen kyljestä kakkaläiskää juuriharjalla.
– Lehmät eivät ole varmaankaan kovin tarkkoja ulkonäöstään, Otto ihmettelee pesu-urakkaa.
– Suomenkarjan lehmä on ratkaisevasti tyhmemmän näköinen kuin lehmät keskimäärin, Otto vertailee Härmälöiden nautoja niihin joita näki lapsena tätinsä luona.
Gunilla nostelee lypsimet Stjernan utareisiin.
– Tätä lehmää kävi Eija Vilpaskin lypsämässä, kun sen piti olla karjakkona jossain Putkinotkon kuvauksissa. Ei sitä ohjelmaa koskaan tullut televisiosta. Ehkä se ei oppinut tarpeeksi hyvin lypsämään, Gunilla nauraa.
Nopsasti hän lypsää myös Leean, joka on alkujaan kuuluisia Miina Ykkijyrkän lehmiä. Leeasta ei irtoa paljoakaan maitoa, koska vasikka on jo imenyt suurimman osan.
Sitten on Oton suuri hetki. Tiina-vuohi hypähtää Oton eteen jakkaralle, ja Otto tarttuu reippain ottein Tiinan kahteen utareeseen kiinni.
Otto keskittyy kulmat kurtussa puristamaan nisiä vuorotahtiin.Tsiiiiiiiih, Tsiiiiiiih, maito suihkuaa hitaasti lypsykipon pohjalle.
– Viikon harjoittelua ja saan lomittajan, Gunilla virnistää.
Tsiiiiiiiih, tsiiiiiiih, Otto suihkuttaa, Tiina syö viljakiposta.
– Ainakin hän on innokas oppimaan. Moni olisi jo luovuttanut, Gunilla arvioi ja lypsää sitten Tiinan loppuun.
Tsih, tsih, tsih, tsih, Gunillan kädet käyvät tottuneesti.
– Ai! Sitä voi vedellä ihan noin kovaa! Otto hämmästyy.
Hulivili näykkii appeet Oton takin selkämykseen ja pärskii vieraalle tervehdyksen. Otto päristelee huulillaan takaisin. Phhrrrrrrrr!
Lypsyjakkaralle hyppää Matilda. Otto tarttuu utareisiin, mutta mitään ei irtoa. Matildalla on paljon pienemmät nisät kuin Tiinalla. Yksi maitosuihku suihkahtaa kippoon. Tsiiiiiih.
– Tässä onkin duunia, Otto sanoo.
Matilda heilauttaa jalkaansa päin Ottoa, mutta ei osu.
– Hänen sorkastaan tippui tänne astiaan kaikkia juttuja, Otto sanoo.
Sitten Matilda astuu lypsykippoon.
– Paikka! Otto yrittää, mutta Matilda vain heiluttaa jalkaansa.
Leea kuolaa parrestaan Matildan kyljelle. Kyljestä kuola valuu Oton käsille.
– Sinä kuolasit Matildan päälle! Otto toruu Leeaa.
Gunilla kaataa kakkaisen ja kuolaisen maidon Oton lypsykiposta.
– Mä voin luovuttaa. Tässä menee ikä ja terveys, Otto sanoo.
Kotimatkalla autossa Oton takki tuoksuu appeelta, lannalta ja kuolalta.
– Ihan siisti tila, mutta snadisti liian lähellä sivistystä, että siellä olisi rauhallista, Otto arvioi.
Hän lähtee vaatteiden vaihtoon ja suihkuun kotiinsa Hietalahdenkadulle.
Mari Manninen
Kuva Johanna Mannila
