Vuonna 1918 kansa nousi kapinaan kansaa vastaan ja siitä lähtien on joka yhteiskuntakriitikon yllä liehunut myyttinen vallankumouksen punalippu.Talvisodasta jäi kansalliseen piilotajuntaan toinen fiksaatio: aina hädän hetkellä kansa tarrautuu turvattomuudessaan toisiinsa ja etsii uhkaa ulkoa.
Siksi tänäänkään työttömyyden syyt eivät ole yksipuolisessa taloudessamme vaan viekkaissa markkinavoimissa ja pakolaisissa. Liioin maaseudun hätään ei ole syynä laadullisen rakennemuutoksen viivyttäminen vaan EU ja epäisänmaallinen luonnonsuojelutyö.
Samalla logiikalla jopa läpilävistetty smurffihattunuorisokin olisi kilttiä ja kunnollista, jos sitä eivät viettelisi karismaattiset Lenin-hahmot ja ulkomaiset terroristiliigat. Ironista kyllä, tuo pahuus valuu meille kännyköistä ja internetistä.
Erityisenä 70-luvun traumana meillä on vain kaksi poliittisen osallistumisen mallia. Toinen on puoluebroileri, joka hylkäsi idealismin ja on valmis diiliin vaikka Vihtahousun kanssa. Toinen on hihhuli, joka epäuskottavassa idealismissaan todistaa olemassaolollaan, ettei ihanteilla ja politiikalla (muka) voi olla yhteistä. Siksi puhe Indonesian ihmisoikeuksista kuuluu hippien bileisiin eikä tasavallan presidentille.
Onko siis ihme, jos maailman mullistuksista huolimatta yhteiskunnalliset kriisit kanavoituvat muualle kuin poliittiseen päätöksentekoon? Vähäosaiset ja huijatut eivät nouse kapinaan, koska hädässä he ovat tarrautuneet siihen yhteiseen mitä jäi käteen: työttömyyden kokemukseen ja urheiluidoleihin.
Vain uusi polvi rutisee. Kun sille ei annettu edes lupauksia menestyksestä, ei niitä voi pettääkään. Ratkaisuna on paluu idealismiin. Eläinoikeuskeskustelun yksinkertaistetut moraaliset asetelmat eivät kerro fanaattisuudesta. Kyse on oikeutetusta kapinasta yksipuolista poliittista realismia vastaan.
Tässä maassa, jossa yhteiskunnalliset kriisit aina
tungetaan kollektiivisen piilotajunnan puskureihin ja jossa toisinajattelu on petturuutta (ja jossa anarkismikin tarkoittaa terrorismia eikä oppia vallan hajauttamisen tärkeydestä), uusi poliittinen osallistuminen koetaan johdonmukaisesti kurinpito-ongelmaksi.
Vaikka uusi eläinoikeusliike sittenkin osoittautuisi ”ulkomailta johdetuksi laillisen hallitusvallan kumoamiseen pyrkiväksi militaariseksi toiminnaksi”, olisi silti hyvä tietää kuka johtaa yhteiskuntarauhan nimissä toteutettua vastavallankumousta. Eikö meillä todellakaan ole tehokkaampia keinoja suojella demokratiaamme kuin pamput ja vesitykki? Ja onko yhteiskunnallisen liikehdinnän ainoa tutkija-auktoriteetti todellakin Suojelupoliisissa?
Mutta yksi on varmaa, Suomeen tarvitaan avoimia arvokonflikteja eikä pelkkää vastarintaa. Suomi tarvitsee yhteiskunnallista reilua eripuraa eikä sokeaa torjuntaa.
Tämä on yhteinen asia.·
Tuomas Rantanen
Kirjoittaja on Luonto-Liiton pääsihteeri ja 90-luvun alun opiskelija-aktivisti.
rantanen@siili.sll.fi
