Naapurin isompi Amnesty

T:Teksti:

”Viime vuonna Ruotsin posti tuki Amnestyä jakamalla koteihin liittymiskehotuksia. Kampanjan avulla saatiin uusia jäseniä noin 14 000 eli puolet enemmän kuin Suomessa on jäseniä kaiken kaikkiaan”, naurahtaa Amnestyn Suomen osaston toiminnanjohtaja Frank Johansson.
    Kolmeakymmentä vuottaan juhliva Suomen Amnesty toimii aivan eri voimavaroin kuin kolme vuotta vanhempi Ruotsin osasto.
    Mutta läntinen naapurimme onkin äärimmäinen vertailukohta. Hollanti on ainoa maa maailmassa, jossa Amnestyn asema on yhtä tunnustettu kansan keskuudessa kuin Ruotsissa.
    Selityksiä Suomen ja Ruotsin eroille voi etsiä perinteisesti kansanluonteesta.
    ”Ruotsalaisilla on taipumusta esiintyä suurina moralisteina, jotka sanovat muille maille, ettei noin saa tehdä. Se ei ehkä sovi suomalaisille”, Johansson arvelee ja sanoo samalla, että kansanluonteen yleistäminen on vaarallista touhua.
    Käytännönläheisempi selitys on, että ruotsalaisilla on keskuudessaan paljon pakolaisia ihmisoikeusrikoksiin syyllistyneistä maista.

Maanpettureiden maine

Suomen jäsenmäärä on pieni myös verrattuna muihin Pohjoismaihin. Norjassa ja Tanskassa on viisi kertaa enemmän jäseniä kuin meillä.
    Pohjimmainen syy ihmisoikeustaistelun huonolle maineelle Suomessa löytyy itäisestä naapurista.
    Muiden valtioiden ihmisoikeusrikkomuksiin puuttuminen katsottiin Neuvostoliiton aikaisessa Suomessa virallisen ulkopolitiikan vastaiseksi toiminnaksi. Suomen Amnesty yritti 70-luvulla varovasti puuttua Neuvostoliiton ihmisoikeusrikkomuksiin ja sai maanpettureiden järjestön leiman. Suomalaiseen ulkopoliittiseen perinteeseen ei kuulu, että yksityiset ihmiset esittävät vieraille valtiolle vaatimuksia ja kyseenalaistavat hallituksen auktoriteetin.
    Ruotsissa 1970-luvun kiihkeinä vasemmistolaisaikoina riitti puolueettomaan järjestöönkin taistelijoita. Johanssonin mielestä suomalainen potentiaalinen amnesty-aines valitsi mieluummin vasemmistolaisuuden.
    ”Vielä 80-luvulle tultaessa Suomessa Amnesty oli oikeistolaisille liian vasemmistolainen ja vasemmistolaisille liian oikeistolainen järjestö”, arvioi Frank Johansson.
    Kun idän uhka katosi, Suomen jäsenluku nousi vuoden 1985 parista tuhannesta lupaavasti viiteen tuhanteen vuoteen 1990 mennessä. Vuosikymmenen alussa osasto koki laman, mutta nyt tulevaisuus näyttää hyvältä.

Otollista lobbausaikaa

Amnestyn vapaaehtoistyön kulmakivenä ovat yhä sitkeät kirjekampanjat adoptoitujen mielipidevankien ja kuolemaantuomittujen puolesta. Mutta Amnesty pyrkii tietoisesti vahvistamaan Suomessa toimintaansa kansalais- ja painostusjärjestönä.
    Ulko- ja kehitysyhteistyöministerit ovat tällä hetkellä Amnestyn ystäviä. EU on pakottanut virkamiehet tutustumaan muiden jäsenmaiden entisiin siirtomaihin, joiden kanssa EU käy kauppaa ja joiden ihmisoikeuspolitiikka on puutteellista. Olisi otollinen hetki vaikuttaa virkakoneistoon ennen kuin ministerit vaihtuvat.
    Mutta resurssit eivät riitä. Suomen osastolla on varaa maksaa palkkaa kahdelle kokopäiväiselle ja yhdelle puolipäiväiselle työntekijälle. Ruotsin Amnestyllä on kolmekymmentä vakituista työntekijää. Heistä yksi on täyspäiväinen lobbari, joka istuu muun muassa vakituisesti mukana Ruotsin parlamentin ihmisoikeusryhmän kokouksissa.
    Toinen ongelma on, ettei Suomen pieni Amnesty pääse julkisuuteen. Ruotsissa lehdet ovat lahjoittaneet Amnestylle mainostilaa 12,5 miljoonan kruunun arvosta. Oletteko nähneet Helsingin Sanomissa koko sivun Amnesty-mainosta? Saati sitten juttua Suomen Amnestystä kotimaan sivuilla. Lehdet uutisoivat mieluummin Amnestyn Lontoon päämajan tuottamat raportit ulkomaan sivuilla ja jättävät kertomatta, että Suomen osaston vetoomuksista kotimaan hallitukselle. Näin syntyy mielikuva muualta johdetusta järjestöstä. Jatkossa tämä kuva saattaa murtua, koska Amnestyn keskusjärjestöä ollaan hajauttamassa. Tulevaisuudessa Suomi saattaa ironista kyllä erikoistua itäisen naapurinsa ihmisoikeustilanteeseen.

Minna Joenniemi
Piirros Sakke Yrjölä