Valokuvaaja Tuomas Jääskeläisen pöydällä odottaa kansioittain kuvia 80-luvun sankariteoista ja muutama olutpullo. Sunnuntai-illan viettoon saapuu vanhaa graffitijengiä.
Vanha tarkoittaa nyt jo yli 26-vuotiaita ensimmäisen sukupolven maalareita, jotka kaikki tekivät esikoisgraffitinsa 1984-1985. He olivat silloin yläasteella.
Suomen ensimmäinen graffitisukupolvi ei uskaltanut maalata junia, eikä varastaa maaleja. Heitä ei myöskään jahdattu, vaan graffitiin suhtauduttiin hyvinkin suvaitsevaisesti.
Teinipojat olivat edelläkävijöitä. Osa heistä pitää nyt graffitikautta elämänsä jännittävimpänä aikana, osa on pyyhkinyt menneisyyden mielestä ja uponnut uusiin haasteisiin.
”Parasta hommaa housut jalassa”, sanoo Mikko entinen Freak ja hehkuttaa, miten hienoa oli valmistella maalaamista, voittaa valtava jännityksen tunne ja ansaita jälkeenpäin arvostusta.
”Ensimmäisten piissien tekeminen oli ihan kosmista.”
Rap & tag
Jälleennäkemistä ei ole järjestetty aikoihin. Tuomas luettelee joko nimeltä tai tagiä käyttäen, ketkä ovat luvanneet tulla. Tuomaksen oma tag maineen vuosina 1986-88 oli Shaker.
”Miksiköhän kaikki aloittivat maalaamalla Snake tai Rat?” Raoul eli entinen Frizzy kysyy. Muut nauravat. Kaikki olivat nähneet Beat Street -elokuvan.
Pöydältä löytyy kuva Reiskan eli Kevin K:n tekemästä alkeellisesta piissistä RAP. Muutkin tunnustavat maalanneensa samaa sanaa.
”Minä kirjoitin RAP & BEAT”, Mikko toteaa.
”Vähän olit edistyksellinen”, virnistää joku.
Graffiti tuli Suomeen hip hop -kulttuurin kylkiäisenä. Ensimmäiset maalarit lähtivät spray-tölkkeineen yöhön toisistaan tietämättä. Muihin maalareihin tutustuttiin Lepakon hip hop -tapahtumissa tai sm-kilpailuissa.
”Eikö vieläkään kukaan tiedä, kuka Zoom oli?”
Kaivopihalle ikimuistoisimman merkkinsä jättänyt Zoom on ainoa tag, jonka henkilöllisyys ei ole vieläkään paljastunut.
Ukot naureskelevat muistellessaan, miten Tube hehkutti aikoinaan monta päivää, kun vappuna 86 Crisp sanoi hänelle YO!
Työpaikkansa Telen farkkupaitaan pukeutunut Juppe eli Blitz oli graffitin ensivuosina maalareiden eliittiä. Vanhalla maineella on yhä arvoa.
”Mä en ollut koskaan tavannut Blitziä ennen kuin Soup de Loopin levynjulkaisussa toissa viikolla. Oli pakko mennä heittämään muutama sana. On muitakin nimiä, joille olisi vieläkin pakko mennä puhumaan”, Freak hehkuttaa kunnioituksella.
Hip hop
”Tämä mies oli niin kova, että jos se käveli asemalla vastaan kaikki väistyivät.” Räätälinä työskentelevä Arman tuijottaa kuvaa Spinneristä ja ihmettelee naurettavaa asua. Spinner on vetänyt verkkareiden päälle katkaistut farkkushortsit ja hupparin selkää koristaa käsinmaalattu graffiti.
Adidas Superstarit leveillä nauhoilla ja Kangolin hatut olivat silloista merkkikamaa. Nyt Raoul omistaa kolmanneksen Hugo Boss -liikkeestä Eerikinkadulla.
Spinner on nykyään dj. Monesta on tullut graafikkoja ja valokuvaajia. Miesten nykyisissä ammateissa näkyy, että ensimmäinen sukupolvi eli kiinni hip hop-kulttuurissa. Maalaarit myös räppäsivät, soittivat levyjä ja tanssivat break danceä.
”Teetän levynkannet Mikolla, puvut Armanilla ja Juppe pistää musiikin ulos internettiin,” sanoo Soup de Loop yhtyeen räppäri Reiska, joka opiskelee äänitystä. Tube on valmistunut äänittäjä.
Arkkitehti on myös graffitimiehelle looginen ammatinvalinta. Jokainen illanviettoon saapuneista myöntää lukevansa yhä tahtomattaankin seinien merkkejä. Ennen he etsivät jatkuvasti maalauspaikkoja.
”Eikö teistä graffitin maalaaminen ole kasvattanut itseluottamusta, pokkaa asettua valtavirtaa vastaan tarvittaessa ja suvaitsevaisuutta”, Tuomas kysyy.
”Ainakin ymmärtää paremmin alakulttuureja. Siitä on hyötyä työssä nykyäänkin”, Juppe vastaa.
Feimi
Maineen eli feimin hankkiminen on graffitintekijän tavoite. Nykysukupolvi kerää mainetta röyhkeillä teoilla. Lentokonekin on jo bombattu. He eivät pääse lehtiin kuten old school aikoinaan eivätkä haluakaan.
Pöydällä lojuu kellastuneita lehtileikkeitä täynnä ontuvia lainauksia, joissa toimittajatädit selittävät graffitia ja hip hop-kulttuuria.
”Electric boogie on sitä, missä seisotaan paikallaan ja nytkähdellään eri puolille”, Arman lukee ja joukko hörähtää. Kaikki jutut otettiiin talteen.
”Mäkin keräsin uutiskuvia kaupungilta, joissa näkyi tagejä”, Reiska kertoo.
”Ennen pystyi elämään koko kesän yhden työn maineella. Nykyään jätkät maalaavat kolmekin kertaa viikossa”, Tuomas kertoo ja old school-miehet pyörittelevät päätään kuin vanhat tädit.
Ennen piirrettiin linjoja kotona ensin kaksi viikkoa, hankittiin maaleja ja etsittiin paikkaa, jossa voi rauhassa maalata. Kun joku kuuli jostain piissistä, sitä lähdettiin joukolla katsomaan. Arvostelu oli kovaa.
Diat tämän hetken töistä herättävät yllättävän tuomitsevan reaktion. Tuomas, Reiska ja Mikko yrittävät turhaan valottaa, miten monitasoisia maalaukset ovat. Nyt pitää ihailla värien käyttöä, eikä jumittua tuijottamaan linjoja tiukasti old schoolin ihanteiden mukaan.
”Uusien jätkien maalauksissa on taas vaikutteita vanhasta tyylistä, mutta uusi sukupolvi ei tunne vanhoja staroja.”
Poliisi
Graffitimaalareita varten on nykyisin oma poliisiyksikkönsä. Jos 80-luvulla jäi kiinni, poliisi ei välttämättä kostanut.
”Kerran meidät määrättiin maalaamaan työ loppuun ja kaksitoistametrisen muuntajan kaksi muutakin seinää”, Tuomas kertoo.
Ylipormestari Raimo Ilaskivi yritti 1988 kampanjoida graffitia vastaan tarjoamalla ilmiannosta viisisataa markkaa. Kampanja tuomittiin lehdistössä ja ilmiantoja tuli vain kaksi.
Jengi nauraa, kun Reiska siteeraa Kaupungin kosmetiikkaosasto viisi -nimistä televisiodokumenttia, jossa Mr.Looser selittää, miten harmaat betoniseinät on ikäviä.
”Mutta kyllä me siihen aikaan oltiin romanttisesti kaunistamassa kaupunkia.”
Marmorille ei maalattu, eikä arvokkaisiin rakennuksiin. Sen sijaan ratikoita ja metroa pommitettiin rajattomasti. Dioja katsellessa kuva töhritystä aikataulukyltistä hiljentää. Spinnerin tussilla tehty tag on täydellinen.
”Mutta ottaa nykyään päähän, kun pitäisi nähdä aikataulu”, myöntää Reiska ja muut nyökyttelevät.
Loppu ”Tuli muita asioita. Kaikki oli jo tehty.” Tube teki viimeisen maalauksensa 1987.
”Tuli uusi sukupolvi, eikä enää tunnistanut tekijöitä”, Raoul sanoo. Kun Freak teki viimeisen työnsä 1992, yleinen mielipide oli jo muuttumassa.
”Aamulla ajoin bussilla alikulkukäytävän ohi ja näin, että tunneli oli buffattu. Kuudensadan maalit meni hukkaan. Mutta hiekkapuhaltajat olivat puhdistaneet kaiken muun ja jättäneet piissin.”
Graffitin ensimmäisen sukupolven aikaan töhrijät ja maalarit kuuluivat samaan jengiin. Yksi Helsingin ahkerimpia bombaajia oli Kaide eli Duke. Hän järjesti jo bombausaikoinaan työkseen kokouksia ja seminaareja. Oli helppo selittää poliisille, miksi taskusta löytyi tusseja. Kaide lopetti vasta muutama vuosi sitten. Humalassa tulee vieläkin innostuttua.
”Viisastuin.”
Toisaalta poliisi kiristi otettaan. Kaiden tavoitteena oli ollut viiden vuoden ajan tehdä tagiään niin paljon kuin mahdollista. Eikä hän osaa jälkeenpäin selittää miksi.
Minna Joenniemi
Kuva: Tuomas Jääskeläinen
