Valtiotieteellisen tiedekunnan lukukausi syksyllä 1973 käynnistyi dramaattisesti:
”Helsingin yliopiston valtiotieteellisen tiedekunnan järjestämään ¦tiedotustilaisuuteen¦ saapuneet uudet opiskelijat joutuivat todistamaan irvokasta näytelmää tiedekunnan dekaanin prof. Lauri af Heurlinin rynnätessä Kannunvalajat ry:n puheenjohtajan Tapani Maurasen kimppuun keskeyttäen väkivaltaisesti opiskelijajärjestölle varatun puheenvuoron.”
Mitä oikein oli tapahtunut? Paikalla olleet olivat nähneet saman episodin, jossa vt. dekaani, kansantaloustieteen professori af Heurlin, ”Hörskä”, oli kesken opiskelijoiden edustajan puheen suivaantunut ja riistänyt mikrofonin opiskelijajohtajan kädestä.
Vuoronmukaisen syyshyökkäyksen aiheutti puheessa ollut kohta, jossa Kannun edustaja totesi ainejärjestöjen erääksi keskeiseksi toimintasektoriksi toiminnan EEC-vapaakauppasopimusta vastaan.”
Edellä mainitut väritetyt tilannekuvaukset saatiin lukea juuri alkaneen lukukauden ensimmäisestä Tutkaimesta. Jo ennen virallisia avajaisseremonioita olivat tunteet käyneet kuumina. Opiskelijapuolella huhuiltiin dekaanin mahdollisista puhetta koskevista rajoitus- ja sensurointiyrityksistä. Epäilyt eivät olleet aiheettomia, sillä tiedekunnan näkökulmasta vastaavissa tilaisuuksissa oli jo vuosia ollut ongelmia. Dekaanin informaatiotilaisuudelle asettamat sisällölliset vaatimukset juonsivatkin juurensa aikaisemmasta kokemuksesta. Kannunvalajien edustajat olivat käyttäneet kaikille uusille opiskelijoille tarkoitettua informaatio- ja tervetuliaistilaisuutta yksipuolisen poliittisen propagandan tekoon.
Aloittava sosiologian opiskelija Mullbert Antero Luuppanen seurasi poikkeuksellista tervetuliaistapahtumaa ihmeissään Porthania ykkösessä. Hän oli jo ennen yliopistoon tuloaan kuullut tarinoita taistolaisten vahvasta hegemoniasta valtiotieteellisessä tiedekunnassa. Neuvostoliiton nimeen vannovat vähemmistökommunistit eli ns. taistolaiset hallitsivat yhtä lukuunottamatta kaikkia valtiotieteellisen ainejärjestöjä. Poliittisesti järjestäytyneistä sosiologian opiskelijoista vain prosentti oli muita kuin taistolaiskommunisteja. Tämä tilastollinen poikkeama koostui enemmistökommunisteista. Tästä huolimatta vasta ensimmäisinä opiskelupäivinään Luuppaselle alkoi hiljalleen konkreettisesti selvitä, millainen informaatiosota yliopiston sisällä riehui.
Edistyksellinen rintama
Multsun ensimmäinen kosketus taistolaiseen ainejärjestötoimintaan tapahtui heti tervetuliaistilaisuuden jälkeen. Uudet opiskelijat jaettiin pienryhmiin ja tutorit ottivat ohjat käsiinsä.
Pienryhmässä Multsun tutor kertoi, että vt. dekaani af Heurlinin reaktio oli vain yksi esimerkki professorikunnan taantumuksellisuudesta ja tiedekunnassa harjoitetuista fasistisista otteista. Professorit asettuivat tutorin mukaan näin länsimaisen imperialismin ja suurpääoman kätyreiksi.
”Imperialismi on kapitalismin viimeinen aste ennen sosialistista vallankumousta, sosialistisen vallankumouksen aatto, ja tätä eivät taantumukselliset professorit tajua. EEC-sopimus taas on oikeiston ja kansainvälisen imperialismin yritys sitoa Suomi Naton vaikutuspiiriin. Suomen, Neuvostoliiton ja muun edistyksellisen maailman ystävyys ja lähentyminen yritetään näin murskata”, tutor analysoi.
Uusien opiskelijoiden silmät loistivat, vaikka osa tutorin puheesta menikin teoreettisuudessaan yli hilseen. Monista perusasetelma – sosialismi-imperialismi -vastakohtaisuus – tuntui silti selvältä: oli sosialistiseen maailmanjärjestelmään nojaava edistyksellinen rintama ja länsimainen militarismiin ja kapitalismiin perustuva taantumus.
Ideologinen pöytäkattaus
Tutortoiminta tuotti nopeasti tulosta. Niin sanottua demokraattista opiskelijaliikettä hallinnut taistolainen Sosialistinen opiskelijaliitto SOL sai runsaasti uusia jäseniä. Uusien opiskelijoiden aatteellinen herättäminen olikin ollut tutortoimintaan panostaneen SOL:n tavoite. Vaikka muille tutorryhmäläisille jäsenanomuksen täyttäminen oli itsestään selvää, ei Multsun kohdalla
tiedostusprosessi kuitenkaan ollut lähtenyt odotetulla tavalla käyntiin. Hänestä ei tullut SOL:n kaaderia. Puheet imperialismista, oikeistovaarasta, suoranaisen fasismin uhasta Suomessa, demokraattisesta opiskelijarintamasta ja maailmanhistorian objektiivisista lainalaisuuksista eivät Multsulle avautuneet. Pian tuore sosiologi huomasi sen sijaan etupäässä mietiskelevänsä, oliko radikaaliretoriikan ja neuvostopropagandan välinen raja edes hiuksen hieno.
Mitä tämän retoriikan takana sitten oikein piili? Siitä Luuppanen tahtoi ottaa selvää, olihan tuoreen valtiotieteen ylioppilaan päästävä kärryille opiskelijamaailman tapahtumista. Multsu ajatteli, että valtsikan opiskelijoiden lehti Tutkain toisi varmasti jotain tolkkua asioihin.
Kaikuja kyseisen julkaisun merkittävästä – suorastaan legendaarisesta – asemasta opiskelijaliikkeen ideologisessa kehityksessä kiiri vielä tuolloin yliopiston käytävillä. Olihan vuosien 1969-70 Tutkain yhtenä tärkeänä tekijänä ollut mukana raivaamassa tietä kohti opiskelijoiden taistolaistumista. Tämän jälkeen opintonsa aloittaneet sukupolvet tulivat monella tapaa valmiiksi katettuun pöytään. Opiskelijamaailman murros oli takana ja keskeiset poliittis-ideologiset valinnat tehty.
Tästä kertoi Kannunvalajien toimitilojen seinälta Luuppasen silmiin osunut juliste, jossa sosialistisen realismin viittaa kantoi uljas työläissankari, ase kädessä. Tutkaimen vappunumerosta 1970 reväistyn kuvan viereen oli tekstattu lehden palstoilla käydyn poliittis-ideologisen keskustelun eräänlainen päätepiste: ”Tänään fasismi on jälleen nostamassa päätään. Fasismia ei ole koskaan lopullisesti voitettu, rauhaa ei ole koskaan lopullisesti saavutettu, niin kauan kuin kapitalismia on olemassa. Fasismi on kapitalistisen yhteiskunnan reaktio kasvavia edistyksen voimia vastaan. Fasismi on totuus kapitalismista.” Iskulauseet kielivät siitä, millaisten viholliskuvien vallassa opiskelijaradikaalit olivat viimeiset vuodet toimineet.
Idealististiset uskovaiset
Hetken asiaa kelattuaan Multsulle kävi selväksi, että kaikki länsimaiset yhteiskunnat edustivat tämän oppirakennelman mukaan pahaa, kumottavaa kapitalismia. Rautaesiripun molemmin puolin reissanneesta Multsusta teoria tuhoutumisensa aattovaiheeseen edenneistä läntisistä demokratioista vaikutti kovin kaukaiselta.
Valt.yo. Luuppasen käsiinsä saama alkusyksyn Tutkain oli tavallista paksumpi. Se täyttyi aineyhdistysten toimintalinjaa, demokraattista opiskelijaliikettä, imperialistista integraatiota ja marxilais-leniniläistä tutkimusta käsitelleistä artikkeleista. Jutut henkivät sitä radikaalia missiota, jota propagoitiin ympäri yliopistoa. Lehteä lukiessaan Luuppanen ei voinut välttyä ajatukselta, että kyseisen utopian reaalisointi tarkoitti Neuvostoliiton johtamaa maailmanvallankumousta.
Vähitellen Multsu tunsi tarvetta pureutua asioihin tarkemmmin, mistä todella oli kysymys. Se oli helppoa, taistolaisen opiskelijaliikkeen ajatuksia valottavaa materiaalia löytyi ympäri yliopistoa.
”Neuvostoliittossa vallitsee täydellinen mielipiteen vapaus. Ketään ei syrjitä poliittisen käsitysten vuoksi, päinvastoin kuin kapitalistisissa maissa… Neuvostoliitto on rakentanut maailman humanistisimman ja edistyneimmän yhteiskunnan, siinä luvussa maailman ylivoimaisesti kehittyneimmän työtätekivien sosialistisen demokratian, suunnattomin ponnistuksin ja uhrein.”
Tämänsuuntainen Neuvostoliitto-kuva vyöryi Luuppasen hämmästeltäväksi hänen avatessaan ensimmäistä kertaa SOL:n julkaiseman Soihdunkantaja -lehden. Kohta hän sai havaita, että vastaavia näkemyksiä löytyi lehdestä kuin lehdestä.
Usein Multsu sai lukea ja kuulla, että mitä nyt epäillä, hehän ovat idealisteja, ihmisellä – varsinkin nuorella – täytyy olla ihanteita, joiden puolesta taistella. Nuoret taistolaiset, stalinistit, tavoittelevat niin kutsutun demokraattisen opiskelijaliikkeen muodossa parempaa ja oikeudenmukaisempaa maailmaa, siinä maailmassa ei olisi ongelmia, ei sortoa, ei riistoa, demokratia olisi viety sille oikealla tasolle, toisin kuin länsimaissa vallitseva vapauden ja demokratian harha.
”Ja paskat”, Luuppanen kirosi humalapäissään toisen opiskeluviikkonsa loppupuolella. Hän alkoi olla kypsä. ”Miksi vuosisadan kusetus menee joka helvetin paikassa läpi, menen sitten minkä tahansa ainejärjestön kokoukseen, solidaarisuustilaisuuteen, rauhanliikkeen katselmukseen, avaan Tutkaimen, Kontakti-tiedotteen, Kylvön, Ylioppilaslehden, Ruoskan, Soihdun, Sosialistisen Politiikan, aivan minkä tahansa opiskelijajulkaisun, niin se ja sama, kaikkialla sama komento”, kuultiin Luuppasen vuodattavan.
”Taistolaisten suhteen en sentään ole aivan yksin, toki moni muukin puhuu fanaattisesta uskonnollisuudesta ja keskustelun mahdottomuudesta – lestadiolaissymmetriasta – siitä että keskustelun asetelma on sama kuin tavallisen rivikristityn ja kiihkouskovaisen välillä. Mistään ei tule mitään, siis rakentavasta ajatusten vaihdosta, Neuvostoliitto on ja pysyy, hievahtamatta, rauhan, demokratian ja vapauden universaalina tyyssijana. Mitä heille on tapahtunut, kuka heidät on pyytänyt SKP:n vähemmistön johtaman poliittisen työväenliikkeen etujoukkoihin, Neuvostoliiton – oman kansakunnan ainoan potentiaalisen uhkatekijän – informaatiosotilaiksi.”
Näitä kysymyksiä Multsu kuuli useasti vanhempien ikäluokkien – sota- ja jälleenrakennussukupolvien – jauhavan, miltei kyllästymiseen asti. Silti, vaikka myös Luuppanen omalla tavallaan kapinoi vanhempiaan vastaan – rakasti morrisonia, joplinia, veteli tömpsyt aina silloin tällöin, vihasi auktoriteetteja, oli kyllästynyt liiallisiin sotajuttuihin – niin hän silti ymmärsi, että kivuliain ja turhin sukupolvia jakava railo kulki erilaisissa todellisuuskuvissa Neuvostoliitosta.
Kaikkivaltias puolue
Yhdeksi sivuaineekseen Luuppanen ajatteli valita käytännöllisen filosofian. Se kiinnosti häntä jo siitäkin syystä, että jo opintojensa ensimmäisten päivien aikana hän vetäytyi joukosta syrjemmälle, johonkin vaan yksin istuskelemaan ja miettimään. Valtiotieteen ylioppilas Luuppanen oli huomannut, että useimmat radikaalit tutkijat ja opiskelijajohtajat olivat teoreettisesti hyvin älykkäitä. He kirjoittivat hyvin – kylläkin vaikeaselkoista ja abstraktia tekstiä ja julistusta – mutta niin hienoja sanoja, niin äärimmäisen huolellisesti muotoiltua retoriikkaa, että siinä oli pakko olla jotakin, jotakin enemmän, jotakin todella tieteellistä. Miksi he eivät kuitenkaan halunneet tajuta isoja, niitä Multsun mielestä tärkeitä asioita.
Joku on todennut, että niin kutsutun demokraattisen opiskelijaliikkeen 70-luvun ilmapiirissä ja tunnelmassa oli jotain, joka toi mieleen kafkan. Ikäänkuin sä olisit virastossa ja asioilla on oma vääjäämätön logiikkansa, ja suurin rikos, jonka voi tehdä on pysähtyä kysymään ”mitä”. Seurataan, uskotaan jotain mystistä, jotain mitä ei näe eikä voi paikantaa. Jotain joka varmuudella tietää objektiivisen totuuden, samoin kuin historiallisen kehityksen lainmukaisuudet. Tässä kentässä kysymyksen yhteiskunnallisesta kehityksestä on tuo ”joku” ”jossain” ennalta määrännyt. Oli teoria. Tosiasioita ei saanut kysellä, nuortaistolaisilla puolue oli kaiken yläpuolella, sen yläpuolella jälleen puolue: suuri ja mahtava, kaikista viisain, kaikista voimakkain – NKP. Teoriaan sopimattomat havainnot selitettiin mahdottomiksi, vastustajien propagandaksi tai sosialismin rakennustyöhön kuuluviksi.
Miksi Multsu sitten oli toista maata, miksi hän ei kuulunut HEIHIN, miksi hän ei horjumatta puolustanut sosialismia. Sitä Luuppanen ei aina itsekään ymmärtänyt. Tiet vain veivät eri suuntiin. Jo olosuhteidenkin pakosta Luuppanen kuitenkin löysi pian rakennusaineet omalle henkilökohtaiselle viholliskuvalleen. Se oli abstrakti: hän alkoi vihata ajan henkeä.
Mullbert Antero Luuppasta ei koskaan pidetty älyllisesti säihkyvänä. Hän ei ollut tarpeeksi etevä hävittämään konkreettisen elämän faktoja näkyvistään eikä liioin ymmärtänyt niitä teoreettisia kontruktioita, joiden avulla tarkasteltiin sosialistiseen järjestelmään kuuluvan demokratian, vapauden ja ihmisoikeuksien todellista olemusta ja länsimaita korkeatasoisempia ilmenemismuotoja. Monesti hän ihmetteli yhdeksänvuotiaan, uteliaan, radikaalin lapsen tavoin – toisin kuin moni valtiotieteen tohtori – miksi neuvostoliittolaiset lapset eivät tulleet Suomeen leikkimään. Pelaamaan purkkista, persistä, tai jotain semmoista.
Kolmantena opiskeluviikkonaan Multsusta tuntui jo, että hän jatkuvasti veivasi samaa levyä. SOL-johtoisella opiskelijaliikkeellä pyyhki lujempaa kuin koskaan ennen. Kuka Multsua jaksaisi kuunnella.
Kirjoittaja tutkiin taistolaisen opiskelijaliikkeen ja valtiotieteellisen tiedekunnan opiskelijajärjestö Kannunvalajien historiaa.
John Lagerbohm
Piirros Timo Mänttäri
