Oopperan pummitus

Väittävät, että taide ei saa olla tarkoitettu vain osalle kansaa, vaan taiteen pitää olla kaikille avointa. Jotenkin siihen tyyliin, että ”galleriat olisivat aina auki kun taiteilijat ovat auki”. Ja taiteilijathan ovat tunnetusti aina auki. Paitsi rockmuusikot eivät. Niillä on PA.
    Yhtenä ratkaisuna on esitetty poikkitaiteellisuutta, joka on ollut kova sana aina siitä lähtien kun von Wright maalasi Taistelevat mezzot. On haluttu tuoda yläluokan taide lähemmäs ns. tavallisen kansan viihdykkeitä tai jopa yhdistää ne. Mikäs siinä, mutta toivottavasti tämä ei kuitenkaan johda siihen, että jonakin päivänä nähdään Jaakko Ryhänen ja Karita Mattila pelaamassa lätkää, mutta viheltää ei saa ennen kuin tulee kahden diivan syöttö.
    Vaan jos tällä saralla haetaan todellista urotekoa, niin sen teki kyllä oman siiderimerkkinsä saanut kyykkyviulistimme. Kun meet ravintolaan ja baarimikko kysyy, että mitäs pantaisiin, niin ei tarvitse kuin vastata, että flinda Lampeniusta kiitos, ja saa sekä nupin turvoksiin että on tehnyt merkittävän kulttuuripoliittisen kannanoton. Ihan eri kysymys on sitten se, kuka maksaa viulut.
    Näin päästäänkin jouhevasti taiteen ikuisuusongelmaan, rahoitukseen. Tuottoisimpia akteja ovat olleet ”kolmen basson” (Ryhänen, Tilli, Salminen) kaltaiset megayhdistelmät: jos tämä ryhmä lähtee joskus kiertueelle, voidaan hyvällä syyllä sanoa, että Tilli Maskussa on yhtä kuin milli taskussa. Muun musiikin soittajat pelaavat paljon pienemmillä summilla: standardi popartisti itkee ilosta, jos saa vietyä tuhatkin kesästä.
    Julkkistaiteilijat ovat siis varmin keino suuriin lipputuloihin. Kuten vaikka Jorma Uotinen, joka jatkaa odotetusti baletin johdossa. ”Baletin johtaja” on tosin ristiriitainen käsite. Sanoohan sen jo maalaisjärkikin, että jos tanssin maailmassa on isokenkäisiä niin siinä jää joku helposti tossun alle. Uotista on moitittu itsevaltiaankin otteista; jotkut ovat jopa sitä mieltä, että Jormalla valtikka on kuin varmalla jortikka. Mikä ei tietenkään voi pitää paikkaansa, sillä miestanssijoiden työsopimuksessa on taatusti yhtenä pykälänä munasuoja.
    Raha ratkaisee myös kirjallisuudessa: kapitaalia tarvitaan jo erisnimen kirjoittamiseen. Monen kirjailijan on pakko vetää kaikista ovista, mutta onneksi usealla on päivittäisen ruoan takaava valtion papuraha. Hyvä asia on myös Finlandia-palkinto, joka esimerkiksi tänä vuonna on nostanut kotimaisen Irjan kysyntää tuntuvasti: amanuenssintittelin takaa on löytynyt ihan oikea Citizen Rane.
    Mutta kuten sanottu, niin ilman fyrkkaa ei olisi Jörkkaa eikä Turkkaa. Eikä lukeminen kannattaisi läheskään aina, ei edes joukolla.
    Mars mars. Ars tars dollars.