Vaikka naiset ovat aina kirjoittaneet dekkareita, naispäähenkilöt ovat olleet näihin päiviin asti harvinaisia. Dekkareiden ensimmäiset naissankarit olivat poliisien vaimoja tai sählääviä tyttöystäviä, jotka sotkivat enemmän kuin selvittivät. 80-luvulla amerikkalaisten kirjailijoiden myötä dekkareihin ilmestyivät viskiä juovat kovaotteiset sinkkunaiset.
Suomessa naisdekkaribuumi alkoi Leena Lehtolaisen myötä. Kun Lehtolaisen kirja Ensimmäinen murhani vuonna 1993 ilmestyi, hänestä tehtiin suomalaisen naisdekkarin edustaja ja matkasaarnaaja. Tänä syksynä tuli ulos Lehtolaisen viides murhamysteeri Kuolemanspiraali. Naiset ovat vallanneet myös television. Ruotsalaisilla on Anna Holttinsa, saksalaisilla Rosa Rothinsa ja pari viikkoa sitten suomalaiset saivat rikosylikomisario Ilona Lumpeen. Naisdekkareita tutkinut Johanna Matero kutsuu buumia eräänlaiseksi hyväksikäytöksi.
”Tuntuu, että miehet on kulutettu loppuun. Nyt laitetaan naiset tekemään samoja asioita, mitä miehet tekivät ennen.”
Haastava sankari
Naisdekkareiden päähenkilöt eivät käyttäydy sankarin tavoin.
”Sankari ei ole kaikkivoipa yksinäinen etsivä, vaan nainen, joka tukeutuu muihin naisiin rikoksia ratkaistessaan”, Matero toteaa.
Naisetsivillä on takanaan naisten tukijoukko, mieskollegoiden kanssa ei aina mene yhtä hyvin. Sellaista naisdekkaria tai tv-sarjaa, jossa ei olisi ainakin yhtä sovinistista miespoliisia, ei varmasti ole olemassakaan. Naisetsivät ovat eräänlaisia kaksoistaistelijoita, he taistelevat sekä systeemiä että mieskollegoitaan vastaan. Itsekin dekkaria tutkinut Lehtolainen arvelee ajatuksen lähtevän siitä, että ”poliisin systeemi on miesten luoma systeemi, jossa nainen on se toinen, joka joutuu lunastamaan paikkansa”. Lehtolaisen omakin päähenkilö, Marja Kallio, joutuu Kuolemanspiraalissa vääntämään kättä päällikön paikkaa kilpaa tavoittelevan rajuotteisen mieskollegansa kanssa.
Naisdekkarit murtavat myös etsivän ja syyllisen välistä suhdetta. Syyllisyys on usein kollektiivista, yhtä syyllistä ei ole, vaan kuvio on monimutkaisempi. Matero uskookin naisdekkarien olevan lukijoilleen perinteisiä dekkareita haastavampia.
”Klassisessa dekkarissa lukija saa mielihyvää siitä, että etsivä palauttaa järjestyksen suljettuun yhteisöön. Naisdekkareissa rikos ratkaistaan, mutta tulos on usein epätyydyttävä.”
Ihmissuhteita ja yksinhuoltajia
Vaikka Lehtolainen alkoi kirjoittaa amerikkalaisten naisdekkareiden innostamana, hänen päähenkilöstään tuli hyvin eri tyyppinen. Siinä missä amerikkalaiset sisarensa ovat kovaotteisia yksityisetsiviä, Maria ratkoo rikoksia poliisina.
Yleensä naisetsivät ovat sinkkuja tai yksinhuoltajia. Amerikkalaiset kirjaetsivät vaihtavat miestä kuin sukkaa. Televisiossa Lea Sommer kaivoi rakastajansa esiin tarvittaessa. Rikosylikomisario Ilona Lumme hoitaa Kadonneessa näyssä miessuhdettaan puhelimessa.
Lehtolaisen Maria Kallio on erikoinen hahmo kollegoidensa joukossa. Hän on onnellisesti naimisissa ja uusimmassa kirjassa myös pienen vauvan äiti. Lehtolaisen kirjoissa jokapäiväinen elämä on aina läsnä. Hän onkin saanut kriitikoilta kiitosta kirjojensa uskottavuudesta. Naisten kirjoittama rikoskirjallisuus ihmissuhteineen ja tavallisen elämän kuvauksineen ei jätä miehiäkään kylmäksi. Lehtolainen saa palautetta molemmilta sukupuolilta.
”Naiset kyllä kiinnittävät enemmän huomiota ihmiskuvaukseen, miehet huomauttavat yksityiskohdista.”
Dekkareissa on poweria
Feminististä dekkaritutkimusta on maailmalla tehty 80-luvulta lähtien. Ensimmäinen suomalainen tutkimus tulee ulos tänä syksynä. Johanna Materon ja Riitta Hapulin toimittama Murha pukee naista – naisdekkareita ja dekkarinaisia syntyi lukupiirin tuloksena. Kirjassa tarkastellaan naisdekkareiden leimallisia piirteitä ja se sisältää myös ensimmäisen suomalaisen naisdekkarin historiikin. Kirjan toimittajat pyrkivät tietoisesti laajentamaan naisdekkarin määritelmää niihin miesten kirjoittamiin dekkareihin, joiden päähenkilönä on nainen.Tässä mielessä myös Peter Hoegin Lumen taju , Smilla Jasperseineen on naisdekkari.
Lehtolaisen mukaan kirjallisuuden reipasotteiset naisetsivät ovat tulleet jäädäkseen.
”Heistä tulee osa dekkarin kalustoa, eikä naiseus ole enää mikään erityinen juttu. Puu haarautuu, näkökulmat muuttuvat. Naiset alkavat kirjoittaa muustakin kuin naisetsivistä, he voivat asettua esimerkiksi murhaajan nahkoihin.”
Reippaan toiminnan kuvaaminen on perinteisesti kuulunut miehille, minkä takia Lehtolainen saakin usein vastata samaan kysymykseen.
”Siihen törmää koko ajan, että mistäs sinä tyttö olet tietosi saanut. Mieskollegoilta sitä ei kysytä, vaikkei ne ole yhtään sen poliisimpia kuin minäkään.” Lehtolainen tituleeraa itseään kirjailijaksi ilman nais-etuliitettä. Naisdekkaristiksi määritteleminen ei häntä kuitenkaan häiritse.
”Se voi olla myös määre, jossa on paljon poweria.”
Ritva Hapuli & Johanna Matero (toim.). Murha pukee naista – naisdekkareita ja dekkarinaisia ilmestyy marraskuussa KSL:n kustantamana.
Leena Lehtolainen, Kuolemanspiraali. Tammi 1997.
Satu Lehtinen
Kuva: Päivi Peltonen
