Muuan ystäväni kertoi viettävänsä sunnuntait ”perhelounaan” merkeissä. Kutsuttuja ovat kaikki yksinäiset tai seuraa kaipaavat. Sunnuntaista onkin tullut ystäväjoukolle merkittävä päivä – kukaan ei enää väitä haluavansa mennä yksin punttisalille, yhteenkuuluvuuden tunteen puute ja yksinäisyys ovat tunnustetut. Kenenkään ei enää tarvitse jaksaa yksin. Niinhän meidät 80 -luvulla peruskoulua käyneet kasvatettiin: vaatimaan minulle parasta koulutusta, minun tarpeita tyydyttävää elämää ja minua kehittäviä harrastuksia.
Vanhemmillemme oli tärkeätä antaa meille kaikki se, mistä he olivat itse jääneet paitsi. Me emme kasvaneet osaksi vastuunsa tuntevaa perhettä, me kasvoimme osaksi yksilösuoritusta, tai pikemminkin yksilösuorituksiksi. Meidän tuli pärjätä yksin, olla itsenäisiä ja osoittaa riippumattomuutemme muista. Minäkin päätin jo neljävuotiaasta asti siivota itse oman huoneeni ja kantaa yksin matot pihalle – ilman kenenkään apua. Minä, itse.
***
Meidän kolmekymppisten sukupolvi on pahassa individuaali-kriisissä, individuaalisti. Kympin keskiarvot ja kuuden ällän ylioppilastodistukset, eximit yliopiston lopputyöstä ja cv:ssä merkintä opiskelusta ulkomailla eivät ole poistaneet tunnetta mihinkään kuulumattomuudesta, yksinäisyydestä, tyhjyydestä. Meillä on ystäviä vain, jos niistä on jotakin hyötyä: ”hyvä olla ystäväpiirissä yksi lääkäri ja lakimies”, on tuttu sanonta. Kukaan ei kuitenkaan muista, ettei tuota ystäväpiiriä välttämättä enää ole. Vai oliko sitä todella koskaan? Me elämme tavattoman itsekästä aikaa tavattoman itsekkäästi, ja itsekkäinä. Tällaistahan elämää me olemme halunneet.
Ja kun biologinen kellomme alkaa piristä, tosin sekin silloin kun meille sopii ja uran kannalta on järkevää, eivät odotukset ja todellisuus kohtaakaan. Molempien pitäessä kiinni omista tarpeistaan ja päämääristään ei kahden ihmisen elämää kyetäkkään sovittaman yhteen. Olemme valmiita ottamaan suhteesta kaiken meille kuuluvan unohtaen, että myös minun tulisi antaa.
Itsekkäänä vaadin toista luopumaan hänelle tärkeistä asioista vuokseni, mutta minun ei tietenkään tule luopua yhtään mistään. Minun tulee saada kaikki – silläkin hinnalla, että lopulta huomaan syöväni sunnuntailounaat yksin, itsekkään individuaalina, mutta muista riippumattomana.
***
Ja mitä tästä kaikesta on jäänyt käteen? Yksinäisyydessä tehdyt yksilösuoritukset, joista palkinnoksi saamme kirjoittaa senssipalstoille hakeaksemme ”sitä oikeaa” hengen ystävää, joka ymmärtäisi minua jo puolesta sanasta. Miten kukaan voi ymmärtää minua edes kokonaisesta lauseesta, ellen ole valmis jakamaan kokonaisia kappaleita, antamaan itsestäni, luopumaan itsekkyydestäni, opettelemaan edes aakkosia altruismista. Mikä lopulta onkaan ollut merkityksellistä, jos kuitenkin koko ajan tunnemme olevamme yksin, niin täydellinen kuin juuri minulle tehty opetussuunnitelma olikin?
Eläköön autarkia – mutta turha sitten valittaa, ettei ole ketään, jonka kanssa kävellä Kaivopuistossa.
Pauliina Airaksinen
Kirjoittaja ei halua syödä yksin sunnuntailounaita
