Perinteinen avaus uudelle lukuvuodelle on aina ollut rehtorin puhe. Totuttuun tapaan tunnelma suuressa juhlasalissa on harras, kun rehtori Kari Raivio aloittaa maailmoja syleilevästi: Nykyisin on tavallista ja varmaankin myös suotavaa, että organisaatiot ja yritykset pyrkivät määrittelemään tehtävänsää
Viidentoista minuutin jälkeen nuoremmatkin opiskelijat alkavat katsella vaivautuneina ympärilleen. Mitä kello on? äkonsistori onkin jo käynyt laajan periaatekeskustelun siitä, tuleeko yliopiston sisäisen määrärahojen jaon perustua laskennalliseen malliin, ja jos tulee, niin minkälaisia suoritteitaä
Kahdenkymmenenviiden minuutin kohdalla yleisö on kuin opiskelijat oikeustieteellisen luennolla. Väsyneimmät eivät enää peittele nuokkumistaan. Mutta tarmokas rehtorimme on vasta päässyt huippukohtaan: ähuudahdus ”Heureka!” kajahti tarinan mukaan ensimmäisen kerran Syrakusa kaduilla yli kaksituhatta vuotta sittenä
Lopulta, lopulta puheet päättyvät, ja akateeminen kulkue poistuu kirkkoon. Opiskelijajärjestöt sen sijaan rientävät kyhäämään kiireessä ständejään. Osa kertoo toiminnastaan sitä ilmankin. Matka ruokalan läpi täyttää taskut järjestömateriaalista. HYvät Martat esittelevät penninvenyttäjän keittokirjaa, osakuntalaiset näyttävät aina puolen tunnin välein kuinka laulaa snapsiviisuja ja syödä valmislihapullia.
Kaiken hälinän keskeltä löytyy Musta sateenkaari -järjestön hellyttävä ständi ja torkkumasta yllätetty sanavalmis anarkisti: ”Ööö tota, no, me tota tehdään niinku vallankumousta niinku.”
Vaaleja odotellessa
Poliittiset opiskelijajärjestöt olivat tänä vuonna panostaneet avajaisiin. Ylinusut todistivat perinteisen vasemmisto-oikeistoakselin murtumista ja houkuttelivat uusia jäseniä boolin voimin punaisen paviljonkikatoksen suojiin.
Eniten huomiota hankkivat keskustanuoret, mutta eivät itselleen. Päähuomion vie puheenjohtaja Esko Aho, jonka opiskelijavuosista ei paljastu kerrassaan mitään häpeällistä. ”Minä olin semmoinen kirjekurssiopiskelija ja valmistuin oman työni ohessa. Ei siinä ehtinyt juuri juhlia.”
Nykyisiä opiskelijoita hän ei silti patista valmistumaan pikavauhtia vaan tyrmää kansliapäällikkö Markku Lehdon ehdotuksen opintorahan muuttamisesta lainaksi. Kovin lähellä Ahon sydäntä näyttävät pääkaupunkiseudun opiskelijoitten huolet muutenkin olevan. Ettei kannuslainen vaan yrittäisi Helsingin vaalipiiristä ensi kerralla?
HYY:n vihreitten pöydän edessä ei ole tungosta. Kaksi aktiivivihreää katselee kateellisena, kun muut järjestöt ovat sisäistäneet politiikanteon nyrkkisäännön: on pakko herättää huomiota. Mutta Roope Mokka opiskelijavihreistä ei ole huolissaan tulevista yliopistovaaleista. ”Meidän salainen aseemme on komeat pojat. Sehän tarkoittaa, että meillä on myös kauneimmat tytöt.”
Viinaa kakkoskerroksessa
Kellon lähestyessä puolta kolmea päästään itse asiaan. Päärakennuksen rappusia mataa hidasliikkeinen mutta määrätietoinen ihmisvirta. Huhu on osoittautunut vääräksi: tarjoilu ei olekaan maksullista. Tunnelma tihenee sitä mukaa kuin opiskelijat ahtautuvat vasten pöytiä, joita peittävät muovisten viinilasien rivistöt.
Historiaa opiskeleva Kai Kilpinen pälyilee sekä turhautuneena että huvittuneena ympärilleen. ”Pakko päästä asemiin, ett pääsee kiskoon kaksin käsin.” Ihmismassan jämähtäessä paikoilleen hiki alkaa norua otsalla ja selässä. Kaikki näyttävät ajattelevan samaa: ettekö te nyt saatana voi siirtyä jonnekin.
Päärakennuksen sisäpihalla tunnelma on rennompi. Opiskelijat ja muutama opettaja siemailevat akateemisen elähtyneesti olutta ja koettavat parhaansa mukaan olla puppaamatta tacoja rinnuksilleen. ”Kato, mitä sä täällä. Mä luulin ett sä olit jo valmis.” Samassa jälleennäkemisen riemu vaihtuu ironiaksi. ”Niin no, täältähän sut joka syksy löytää.”
Otto Mattsson
Kuva: Riku Isohella
