”Kari Kontio on vetänyt mua turpaan, yrittäny nussia mun vaimoa, haukkunut mut julkisella paikalla sadan ihmisen läsnäollessa, hommannut mulle potkut töistä. Kontio on tehnyt mulle kaiken halpamaisen mitä ihmiselle vaan voi tehdä”, sanoo Kontion kaveri. ”Silti mä vaan diggaan sitä jätkää.” ”Kontio on paska jätkä”, toteaa toinen. ”Silti mä sanoisin sitä mun parhaaksi kaveriksi.” ”Kontio edustaa mulle jotain fantasian ja epätodellisen sekoitusta. Ne sen paskatemput ei jotenkin vaan kosketa mua. Ne on yleensä jotenkin niin absurdeja juttuja.” ”Kontion elämässä ei ole eroa valheen ja toden välillä. Sen käytöksen patologiset mittasuhteet viittaa siihen, että se olisi psykopaatti. Siltä se voisi kuulostaa, mutta ei se ole.” ”Kontio on pohjimmiltaan mahdottoman herttainen. Äärimmäisyydet on valtavia: se voi olla nyrkit pystyssä ja seuraavassa hetkessä kyyneleet silmissä.” ”Kontio on ainutlaatuinen tyyppi. Sillä on jotain pimeitä alueita, juttuja sen persoonassa, joiden kanssa se tappelee. Se tuntee helvetin, se elää niiden demonien kanssa.” ”Kontio ei ole missään nimessä paha ihminen. Hyvyys ja pahuus on vain niitä suuria juttuja joiden kanssa se pelaa.”
”Kari Kontio on taiteilija.” Soitan Kari Kontiolle Ouluun ja kysyn sopisiko haastattelu. Kontio tiedustelee motiiveitani, ja minä kerron niistä.
Elämä on taideteos
”Jos Ernest Hemingway eläisi nyt, hän olisi kuin Kari Kontio. Sillä olisi samantyyppinen maailmankuva. Kontion koko elämä on taideteos. Se välittää sen taiteensa medioiden kautta”, Kontion kaveri selittää. Kari Kontion Lajinsa viimeinen -kirja on ajankuva 80-luvun Helsingistä. Romaanin päähenkilön nimi on Kari, tapahtumat ja henkilöt ovat tunnistettavia. Kysyn Kontion kaverilta onkoLajinsa viimeinen totta. Kaverin mielestä kysymys on typerä. ”Kari Kontio on tavallaan itsekin fiktiota.” Päätän perehtyä Kari Kontion fiktiivisen elämään. ”Tekisi mieli kusaista Neron haudalle”, Kari Kontio kirjoitti syksyllä 1983 Ylioppilaslehteen Pentti Saarikosken muistokirjoituksessa. Ja synnytti valtavan kohun, laskelmoidusti. Kontio halusi sukupolvikonfliktin ja sai sen. 60-lukulainen kultturieliitti vittuuntui itsekeskeiseen kukonpoikaan, joka kesken yleisen muistohyssyttelyn heitti Nerosta alatyylin kommentteja yrittämättäkään perustella väitteitään. Kari Kontio huomattiin. Ja siihen hän oli pyrkinytkin. Aatehistoriaa Oulussa opiskellut Kontio oli muuttanut edellisenä vuonna Helsinkiin. Punavihreän Napapiiri-mielipidelehden kautta hän loi suhteita. Hän pääsi piireihin. Hän tapasi Teppo Turkin .
Kaupunkiin syntyi klubeja. Älymystö vauhkosi kansalaisyhteiskunnasta ja ruohonjuuritasosta. Vihreä liike teki uutta politiikkaa.
Kekkosesta oli tullut vihannes. Syksyllä 1983 Kontio aloitti Ylioppilaslehden toimittajana. Kimmo Pietinen oli päätoimittaja, Timo Harakka oli toimitussihteeri ja kirjoittajia olivat mm. Dan Steinbock, Tuomas Nevanlinna, Asser Korhonen, Sara Heinämaa, Ilkka Tuomi.
Selailen sen ajan Ylkkäreitä. Taitto on kummallinen ja minusta on hassua, että lehden kirjoittajat tekevät vuorotellen juttuja toisistaan.
Aikalainen selittää minulle, että lehti oli postmoderni. ”Lehden taitto oli itsetarkoitukselliseti kokeileva. Lehden ei pitänyt näyttää lehdeltä.” ”Meillä oli ajatus, että suuret kertomukset ovat kuolleet. Media on muuttunut sitaateiksi ja palasiksi. Media oli meille itsetarkoitus. Media ei ollut mitään totuudenvälittämistä, vaan luomisprojekti.” ”Se oli analyyttistä narsismia. Journalismi on aina narsismia ja meistä oli moraalitonta yrittää peittää sitä. Neutraalisuuden teeskentely vitutti meitä.” ”Maailma oli avoin ja mahdollisuuksia täynnä. Meillä oli eksistentiaalinen ajatus, että olemme tekojemme kautta olemassa.” ”Kontio otti tosissaan sen ajatuksen, että elämä itsessään on taideteos, konstruktio. Lehtikirjoitukset ovat vain sen isomman projektin osia. Niiden kautta jää ne jäljet, jotka muodostavat sen teoksen.”
Jatkan jäljittämistä. Kontio teki 1984 itsestään haastattelun Ylkkäriin Christine Schildt -salanimellä. ”Poikana hän (Kontio) kertoo miettineensä paljon sitä ryhtyisikö isona profeetaksi vai taikuriksi ja päätyneensä nyt ajattelemaan itseään taiteilijana lähinnä sen takia, että silloin on mahdollista olla molempia”, Kontio kirjoittaa itsestään hienostuneen suomenruotsalaisnaisen kynällä. ”Mä teen teen tilateosta omasta elämästäni. Mä teen ristiriitaisia tekoja, jotka on kaikki tietoisia, vaikka ei aina rationaalisia”, Kontio lausuu haastattelussa. Kari Kontio-tilateos viehättää minua yhä enemmän. Soitan teokselle – tai sen tekijälle – Ouluun ja hän kertoo muuttavansa seuraavalla viikolla Helsinkiin.
Sturm und Drang
Ylkkäri-intellektuellien Sturm und Drang -rockbändissä Tuomas Nevanlinna soitti kitaraa, Ilkka Tuomi syntikoita, Asser Korhonen koskettimia ja koska Kontion asenne oli rock, hän oli solisti. Timo Harakka soitti saksofonia, mutta sai lähteä koska ”tööttäili vähän mitä sattuu”.
Sturm und Drang ei saavuttanut kaupallista menestystä, mutta samanniminen poikkitaiteellinen performance keväällä 1984 Vanhalla ylioppilastalolla houkutteli paikalle uusia tuulia haistelevat kulttuuripiirit.
Kontio ajoi happeningin huipentuessa moottoripyörällä alasti Vanhan juhlasaliin ja lausui Adolf Hitlerin puheita flyygelin säestyksellä. Seuraavana vuonna Sturm und Drang -performancen lähtökohtana oli Tuomas Nevanlinnan havainto, että kaupunkeja aina vaan rakennetaan, mutta ne eivät koskaan valmistu.
Teema oli Vanha remonttiin ja tarkoituksena oli muuttaa koko ylioppilastalo rakennustyömaaksi nostureilla ja rakennustelineillä. ”Se oli puhdasta dekonstruktiota. Ajatus oli, että ne asiat, joilla rakennetaan eivät ole enää missään järjestyksessä. Kun kaikki elementit on otettu irti tarkoituksestaan, ne eivät enää tarkoita mitään.” ”Siinä oli eksistentiaalisia ulottuvuuksia. Yhdistimme teknologian ja lampaan. Asetimme mikrofonin kokonaiseen kuolleeseen lampaaseen ja käytimme sitä bassorumpuna. Siitä lähti hieno saundi kun sitä liipasi pesismailalla.” Alaston Kontio ja Lauri Nykopp roikottivat lammasta lavalla ja Anu Pesonen läimi sitä pesisstagalla. Yleisön joukosta rynni joku lavalle ja vaati ”saatanan fasisteja” ja ”vitun narsisteja” keskeyttämään esityksen.
Esitys ei keskeytynyt. Eikä sitä olisi voinutkaan keskeyttää, sillä järjestäjien mukaan varsinainen performance ei edes ollut Vanhalla vaan media-universumissa. ”Me manipuloitiin media tähän projektiin. Koko jutun idea oli, että me nimenomaan tehtiin mediatapahtumaa, ei mitään muuta.”
Aaaaaaaaaaaaaat!
Kontio pääsi 1984 teatterikorkeakoulun ohjaajalinjalle ja hänestä tuli Jouko Turkan suosikki. Valmistuttuaan hän kirjoitti kokemuksistaan Kausi helvetissä -kirjan. Turkka suuttui ja Juha Turkka lupasi hakata Kontion lättäjalaksi.
Tuomas Nevanlinna ja Kontio kirjoittivat ”posthaavikkolaisen” mukahistoriallisen romaanin Kirjava lehmä. Kontio oli 1987 Ylioppilaslehden eduskuntavaaliehdokkaana. Massivisessa, elitistisessä kampanjassa levitettiin ympäri kaupunkia vaalijulisteita, joissa Kontio tuijotti yläruumis paljaana, rintakarvat pörhöllä, suoraan kameraan. Kuvan alla oli lakoninen teksti ”ihminen ei ole kauppatavara”. Kontio tappeli ja Kontio oli lööpeissä. Kari Kontio eli elämäänsä media-universumissa, taiteellinen projekti jatkui. Kaikki tiesivät Kontion, kaikilla oli hänestä mielikuva. Kontio lähinnä keskittyi saamaan kenkää eri työpaikoista. ”Sillä oli kaikki baanat avoinna. Kaikki hyysäsi sitä. Sille tarjottiin duunia vaikka mistä, mutta se mokasi ne kaikki”, kaveri muistelee. 1992 ilmestyi Lajinsa viimeinen, joka sai loistavat arvostelut. Kontio muutti takaisin Ouluun ja keskittyi ryyppäämään. Eräs Kontion frendi löytää ryyppäämisestä filosofista merkitystä. ”Kontion vapaus ja anarkismi on siinä, että kun se huomaa, että se mitä se on tavoitellut on ihan paskaa, se lopettaa. Tavallinen ihminen ajattelee silloin, että pitää vaan yrittää jaksaa. Me muut eletään protestanttisessa työmoraalissa, jossa on pakko suorittaa.” Nyt syksyllä Kontio jatkoi Ernest Hemingway -projektiaan Hesarin Nyt-liitteessä tilittämällä alkoholismiaan. Joku on merkinnyt kirjastosta lainaamani Lajinsa viimeinen -kirjaan pienellä a-kirjaimella kaikki kohdat, joissa mainitaan alkoholi. Kirjaimet häiritsevät lukemista ja kumitan ne pois.
Kolmiulotteinen Kari Kontio
”Terve, mä olen Kari Kontio”, Kontio esittelee itsensä saapuessaan Ylkkärin toimitukseen. Häkellyn. Hän on paljon pienempi kuin se Kontio, jonka olen päässäni rakentanut seuraamistani jäljistä.
”Mihin mentäisiin”, kysyn ja Kontio ehdottaa kebab-ravintolaa. ”Olen lopettanut juomisen sen Hesari jutun jälkeen”, Kontio toteaa. ”Mä en saa mitään aikaan, jos mä en kerro julkisuudessa, että näin mä nyt teen.” Hesari-juttu on vaikuttanut minuunkin: sen takia kinusin päätoimittajalta haastattelua varten ”kohtuuden rajoissa” rajattoman piikin. Menemme kebabille. ”Mä olen samaan aikaan tiedotusvälineiden tekijä, kuluttaja ja kohde. Musta on esimerkiksi ihan yhdentekevää mitä sinä minusta kirjoitat. Minä vain suurenen siellä media-universumissa.” En jaksa miettiä istuuko edessäni Kari Kontio vai Kari Kontio -tilataideteos. Sillä ei kai ole mitään väliä. ”Ylkkärissä meidän keskeinen teema oli pirstoa tiedotusväline maailman näköiseksi. Luoda itse se todellisuus, jota me sitten lehdessä raportoidaan. Se oli sukua yhteiskunnalliselle taideliikkeelle. Tehdään juttuja, ja sitten meillä on media, joka niitä juttuja käsittelee.” ”Meidän Ylkkäri-porukka oli hyvin itseriittoisten nuorten miesten jengi. Meistä leivottiin jotain nuoria vihaisia miehiä, mutta ei me vihasia oltu – meistä oli vain mukava heilua.” ”Meidän keinot oli helvetin elitistisiä. Ei meillä ollut mitään esimerkiksi demareita vastaan. Me vain yritimme opettaa niitä, koska ne oli hallitseva luokka. Kysymys oli vastuun kantamisesta. Me lähdettiin siitä, että me ollaan niiden yläpuolella. Olemme ankaria, mutta oikeudenmukaisia opettajia.” ”Mä en ole koskaan tehnyt yhtään julkista juttua loukatakseni ketään. Mä olen tehnyt hirveen pahoja tekoja sählätessäni päissäni, mutta kun mä teen jotain suunniteltua, mulla ei koskaan ole pahoja aikomuksia.” ”Meillä oli aikoinaan kokeilu postmodernin Hemingway-myytin rakentamisesta: piti rakentaa itsensä tuhoava mies ja sen tuotanto. Kaikki päättyisi muistelmiin ja lopulta elämäkertaan. Minun piti kirjoittaa itseni sisään siihen rakenteeseen, kolmiulotteiseksi.” Kontio kertoo katselleensa aamuteeveestä, miten Turkka – hänen vanha oppi-isänsä – oli selittänyt, että Suomessa ei kukaan uskalla taistella ylivoimaista vihollista vastaan. ”Mutta minä olen ainakin yrittänyt. Mä oon vetäny matsia vaikka kenen kanssa. Viimeksi viinan kanssa ja pötkähtihän se perseelleen, kun mä oikein latasin sitä turpaan.” Alkoholismin lisäksi Kontiota vaivaa myös paha kala-allergia. ”Ainoa asia, joka saisi minut hämmästymään, olisi jos Kari Kontiosta tulisi kalaravintolan kokki”, toteaa Kontion kaveri. ”Muuten hän pystyy edelleen tekemään ihan mitä vaan itse haluaa.”
Marko Junkkari
Kuva: Nico Backström
