Nykyopiskelijoiden ei pidä jäädä ylioppilaskunnan historian vangeiksi.Suuret ikäluokat ovat voineet pitää yllä illuusioita oman radikalisminsa merkityksestä. Surullista, että radikaaliksi kutsuttu sukupolvi (kaikki eivät suinkaan olleet valtaamassa Vanhaa) elää yhä menneessä maailmassa. Radikaalius on jähmettynyt.
Tämä ei ole mikään ihme, koska kaukaa katsottuna radikaaliaika, 1960- ja 70-luvut, näyttäytyy melko vaihtoehdottomana maailmana; olit joko patamusta konservatiivi tai ”edistyksellinen”. Tästä kaksijakoisestä käsityksestä suurten ikäluokkien on vaikea irrottautua.
***
Nykyisin edistyksellisiä eivät ole vain tietyt lähestymistavat. Yhteiskunnallisessa ajattelussa on monia virtoja. Siksi yhden totuuden julistaminen käy vaikeaksi ja tätä kautta myös esimerkiksi ylioppilaskunnan kannanotot hankalammiksi, jos todella ajatellaan koko jäsenkuntaa. Yhden totuuden ajasta luopuminen on erinomainen asia, mutta se on lisännyt muiden ohella yleistä epävarmuutta. Meidän sukupolvemme ja kaiketi myös perässä tulevien on sopeuduttava jatkuvan epävarmuuden maailmoihin.
Ylioppilaskunnan traditio edellyttäisi, että opiskelijat ilmoittaisivat kollektiivisesti, mikä on uuden vuosituhannen pääjuoni. Arvelen, että juonia on niin monia, ettei mitään yhtä oikeaa vastausta voida esittää. Tämä on tulevaisuuden kannalta oivallinen vaihtoehto. Kun eri malleja kulkee rinnakkain ja lomittain, on joku niistä aina käyttökelpoinen. Yhteiskunta säilyy dynaamisena ja joustavana. Tulevaisuudessa selviytymisen kannalta kysymys on lähinnä siitä, millaisia päätöksiä tehdään tässä ja nyt. Hyvin koulutettu kansa selviää monenlaisissa maailmoissa. Ja jos ei selviä, niin siitäkään ei varmasti ole muita syyttäminen.
Monien vaihtoehtojen tajuaminen ja aidosti moniarvoisessa maailmassa eläminen on meidän sukupolvemme tie. Sekin on kannanotto, etteivät ylioppilaat enää tarjoa ”sitä ainoaa oikeaa” ratkaisua.
***
Minua lähestyttiin kirjeellä, jossa epäiltiin, etten suhtaudu vakavasti perusoikeuksiin, koska kannatan ylioppilaskunnan pakkojäsenyyttä. Voin vakuuttaa suhtautuvani vapausoikeuksiin erinomaisella kunnioituksella. Juridisesti ylioppilaskunnan puheenjohtajalle riittää kuitenkin, että asiasta on laissa säädetty. Jos tähän halutaan muutos, on se lainsäätäjän asia.
En suhtaudu asiaan intohimoisesti, koska luotan ylioppilaskunnan tulevaisuuteen ilman pakkojäsenyyttäkin. Ylioppilaskunnan tulevaisuus on uusiutuvassa luonnonvarassa, yliopisto-opiskelijoissa – pakkojäsenyydellä tai ilman. Parempaa jäsenpohjaa ei monelle järjestölle suoda.
Yhden asian olen päättänyt. En varmasti mene ylioppilaskunnan 150-vuotisjuhlassa ihmettelemään juhlavuoden hallituksen jäsenille, kuinka he ovat flegmaattisia, idealismin puutteesta kärsiviä tai liian helpolla kaiken saaneita.
Anna Kaarina Piepponen
Kirjoittaja on oikeustieteen kandidaatti ja HYY:n puheenjohtaja. Hän työskentelee eduskunnan puhemiehen Riitta Uosukaisen erityisavustajana.
