Venäjä on Suomelle ikuinen ongelma. Tällä hetkellä ongelma ei ole niinkään turvallisuuspoliittinen kuten menneinä vuosikymmeninä; ongelmana on suhtautuminen Venäjään. Suomalaisten on vaikea mieltää, että itänaapurista on muovautumassa uudenlainen yhteiskunta.
Kansallisessa kuvastossamme Venäjä näyttäytyy vihollisena, joka haikailee pienen mutta pippurisen Suomen kitaannielaisemisesta. Näkemys vahvistui kuluvalla vuosisadalla, jolloin Neuvostoliitto yritti hotkaista Suomea useampaan otteeseen suuhunsa. Perinteen äärilaitaa edustaa HYY:n vuosijuhlissakin suuren jälkikohun saattelemana hoilattu viisu Silmien välliin. Siinä kerrotaan mm., että Puukolla puhki se Stalinin paise/ Suomessa ryssä ei kauvoja haise.
Tällainen kansalliskiihkoinen hurmahenki ei ole onneksi saanut Suomessa juuri suosiota. Suhtautuminen Venäjään – myös kommunistiseen Neuvostoliittoon – on perustunut enemmänkin kylmänviileään realismiin. Edes 1920-luvun vaihteessa itse Mannerheim ei saanut koottua joukkoja, jotka olisivat lähteneet hyökkäysretkelle kohti Pietaria kukistaakseen bolsevismin. Suomi on pyrkinyt välttämään kahnauksia idän jättiläisen kanssa.
***
Kuluneena syksynä suhdetta Venäjään on käsitelty vilkkaassa jälkisuomettumis-keskustelussa, jonka käynnisti Helsingin Sanomissa sosiologi Johan Bäckman. Hänen mukaansa ”jälkisuomettunut tulkintakehys on säilyttänyt kylmän sodan ajan tulkintakehyksen tärkeimmän aineksen, ajatuksen Venäjän uhasta”. Neuvostoliiton luhistuminen toi Bäckmanin mielestä Venäjää kohtaan tunnettavaan kielteiseen kuvaan uuden piirteen: sosialismiin uskoneet suomalaiset alkoivat vierastaa Venäjää, kun se muuttui kapitalistiseksi. Mikäpä voisikaan olla markkinataloutta vieroksuvalla kauheampi kammotus kuin esikapitalistista vaihetta elävä Venäjä!
On jotenkin paradoksaalista, että totalitaarisen Neuvostoliiton luhistuminen on oikeastaan vain lisännyt epäluuloa Venäjää kohtaan. Neuvostoliitto tuntui suomalaisista ilmeisesti jotenkin ennustettavan vaivattomasti toimivalta naapurilta. Idänkauppa kukoisti, epäkohdista ei puhuttu ja Neuvostoliiton tiedettiin puuttuvan Suomen poliittiseen elämään.
Nykyisin kaikki on toisin. Bisneksenteko itänaapurissa on vaivalloista, mafiavallasta ja Tzetsenian ihmisoikeusloukkauksista puhutaan avoimesti eivätkä venäläiset tule opastamaan suomalaispoliitikkoja. Siksi katseet on suunnattu länteen.
Suomalaisten olisi korkea aika tajuta, että naapurissamme elää nopeaa kehitysvaihetta elävä valtio. Vanhoissa viholliskuvissa eläminen ei ole järkevää, vaikka Venäjän ongelmista, kuten ihmisoikeusloukkauksista ja kovan markkinatalouden kääntöpuolista, ei pidäkään vaieta.
Kaiken ydin on Venäjän siirtyminen pikkuhiljaa raa´an kapitalismin kautta kohti länsimaisempaa markkinataloutta. Epäilijät eivät tunnu ymmärtävän, että tämä historiallinen siirtymä on jo kovassa vauhdissa. Ei Venäjää ole tuomittu alikehittyneeksi alueeksi. Markkinatalous tulee muokkaamaan sielläkin kulttuuria, elintapoja ja politiikkaa kuten kaikkialla maailmassa. Suomalaisten kannattaisi luottaa enemmän markkinatalouden muutosvoimaan kuin epämääräisiin historian lakeihin. Niitä kun ei ole olemassa. Venäjän ei pitäisi olla Suomelle enää ikuinen ongelma vaan ainutlaatuinen mahdollisuus.
Jarkko Vesikansa
päätoimittaja
