Viedäänkö Suomelta aivot?

T:Teksti:

”Tässä voi nähdä paljon positiivistakin. Suomessa ollaan vihdoinkin kouliinnittu sille tasolle, että kelvataan ulkomaillekin”, Suomen akatemian tutkimusjohtaja Jorma Hattula kääntää ajatuskuvion päälaelleen.
    Vaikka aivoviennin uhasta aina meuhkataankin, aika harva täältä on häipynyt. Kilpailu maailman tiedemarkkinoilla on niin kovaa ja veristä, että Suomen pienestä kansakunnasta ja pienen budjetin tutkimusprojekteista ei ole kasvanut montaa maailmalle haluttua tutkijaa. Eihän tähän maahan tule edes Nobeleita.

Liian pienet yksiköt

Tilanne on kuitenkin muuttunut viime vuosien erikoistumisien ja rahallisten satsauksien vuoksi. Yliopistokaupunkeihin on noussut toinen toistaan modernimpia biocitejä ja -centereitä. Suomalaiset tutkimusryhmät ovat löytäneet paikkansa huimasti kehittyvillä tieteenaloilla kuten biolääketieteessä, biokemiassa ja tietoliikennetekniikassa.
Nyt ollaan sitten niillä kriittisillä rajoilla, jolloin on jo niin hyviä tutkijoita ja pitkälle vietyjä tutkimustuloksia, että ulkomaillakin kiinnostutaan. Pystyykö Suomi pitämään omansa? Vai häipyvätkö kalliisti kasvatettujen tutkijoiden ja projektien tulosten makeimmat hedelmät muualle?
    Suomen suurin ongelma on tutkimuskulttuurin nuoruus ja tutkimismiljöiden pienuus. ”On oltava ihmisiä, joiden kanssa voi päivittäin keskustella kahvipöydän ääressä. Pelkkä sähköverkkoyhteys ei riitä”, Hattula sanoo. Kuvaavaa on, että jos kaikki Suomen kauppatieteen yksiköt yhdistettäisiin, saataisiin yksi ruotsalaisen kokoinen yksikkö.
    Hattula pohtiikin varovasti, että tarpeeksi suurten yksiköiden ja oivallisen miljöön luomiseksi tarvitaan rahoituksen keskittämistä ja reipasta erikoistumista lääketieteen, luonnontieteiden, tekniikan aloilla. ”Hankalaahan se on, koska siinä mennään siihen periaatteeseen, että niille joilla jo on annetaan lisää.”

Lyhytjänteinen rahoitus

Toinen turhauttava ongelma on rahoituksen lyhytjänteisyys. ”Vuosi on lopuillaan, ja tutkimusprojektin vetäjä huomaa, että 10 hengen ryhmälle ei olekaan rahoitusta tammikuuksi. Rahoituksen hankkimiseen menee turhauttavan paljon aikaa”, Oulun yliopiston rehtori Lauri Lajunen murehtii.
Hän toivoo, että suunnitelmat vuosittaisen rahoituksen muuttamisesta kolmivuotisiksi toteutusivat. ”Se olisi erityisen suuri etu.” Useat ulkomaille lähteneet tutkijat ovat nimenneet suurimmaksi lähtönsä syyksi juuri rahoituksen jatkuvan epävarmuuden.
    Hattula uskoo, että rahoituksen ongelmat ratkaistaan. ”Ei saisi tietenkään nylkeä karhua, jota ei ole vielä kaadettu”, hän sanoo ja nylkee kuitenkin. ”Suomen tutkimuksen rahoitus on luvattu nostaa 2,9 prosenttiin bruttokansantuotteesta vuoteen 1999 mennessä. Silloin nousemme johtavaan kolmikkoon Ruotsin, Yhdysvaltojen ja Japanin kanssa.”
    ”Kun käytämme varat järkevästi innovatiivisten tutkimusympäristöjen luomiseen, tutkimus ei ole enää voimavaroista kiinni. Sitten se on tutkijoista kiinni.”
    Mutta suomalaisten on turha haaveilla, että nousisimme yhdysvaltalaisten, japanilaisten tai edes ruotsalaisten tasolle. Näillä mailla on paljon enemmän populaa kuin 5 miljoonan asukkaan pohjanneidillä. Suuresta joukosta poimiutuu aina useampia lahjakkuuksia. Lajunen kertoo, että tietoliikennetekniikkaan satsaavassa Oulussa ongelma on nyt se, ettei kasvavalle tieteenalalle tahdo löytyä tarpeeksi opiskelijoita.
    Eikä köyhemmällä Suomella ole tietenkään edes mahdollisuuksia ammentaa tutkimukseen rahaa absoluuttisesti yhtä paljon kuin isommilla mailla.

Aivotuonti tökkii

Suomessa ollaan enemmän huolestuneita aivotuonnista kuin -viennistä. Jos on näet vienti pientä niin on tuontikin. Maailman huippututkijoille ei ensimmäiseksi tule mieleen lähteä jumalan selän taakse kylmään ja pimeään palelemaan. Ja jos tuleekin, niin sitten seuraa litania ongelmia.
”Ennen kaikkea tutkijat hakevat parempia tutkimusmahdollisuuksia ja toimintaympäristöjä. Pitää olla mitä tarjota”, Lajunen tietää kokemuksesta. Hän on ollut houkuttelemassa Ouluun muun muassa tietoliikennetekniikan professoriksi Savo Clisicia ja Johan Kemminkia makromolekyylien rakennetutkimuksen professoriksi.
    ”Palkkataso on ongelma. Pystymme tarjoamaan professorille noin puolet siitä mitä Yhdysvalloissa tai Saksassa. Suomessa on myös korkea veroaste. Ja viihtyykö maailman metropolista tuleva henkilö syrjäisessä pikkukaupungissa? Onko meillä tarpeeksi vapaa-ajan tarjontaa?”
    Kun kaikki muut ongelmat on ratkaistu, Oulussa on jo pari kertaa kompastuttu siihen viimeiseen, vaikeimpaan kiveen. Löytyykö tutkijan puolisolle töitä, lapsille koulua? ”Lastentarhaa ja lukiota löytyy englanninkielellä. Ongelma ovat ala- ja yläaste.”
    Suomen akatemiassa ollaan kuitenkin toiveikkaita. Hattula uskoo, että kun tutkimusryhmän materiaaliset resurssit ovat kunnossa ja ympäriltä löytyy laajempi tutkimusmiljöö, aivotuontikin luistaa. ”Tähän asti Suomi on maksanut omansa ulos ja ulkomaalaiset tänne. Kun olosuhteet ovat kunnossa, ulkomaalaiset maksavat itsensä tänne.”

Palkka maksetaan yhdeltä päivältä viikossa

Kun tutkimus on intohimo, kotona syödään kaurapuuroa ja näkkileipää. Tohtorin väitöskirjaansa valmisteleva Riitta Nissinen, 30, tietää sen kokemuksesta. Hän on mukana Turun yliopiston kasvitieteen laitoksen tutkimusryhmässä selvittämässä perunan rengasmätää aiheuttavan bakteerin vuorovaikutusta kasvien kanssa.
    Nissinen puurtaa pullojen ja pipettien kanssa kahdeksan tuntia päivässä, mutta palkkaa tulee 1, 27 tunnilta päivässä. Opintorahan ja sivutöiden jälkeenkin hänelle jää käteen noin 3 500 markkaa kuussa.
    ”Tämä on varsin yleinen tilanne yliopistomaailmassa. Projektille on rahaa aina pariksi, kolmeksi kuukaudeksi kerrallaan, sitten taas mietitään, mitä tehdään, paljonko on varaa maksaa palkkaa.” Iso osa tutkimusryhmän ja Nissisenkin ajasta menee erilaisten apurahahakemusten täyttämiseen.
    ”Tutkiminen mielletään julkisessa keskustelussa harrastukseksi. Kovatasoisen kansainvälisen tutkimuksen tekeminen on täyspäivätyötä. Tutkimusaihe on aivan huikean mielenkiintoinen. Mutta kyllä mietin usein itsekin, että olen perkeleen tyhmä!” Nissinen kiroaa elämän epävarmuutta. ”Kuitenkin elää aina toivossa, että jostakin rahaa on tulossa.”
    Nissinen on mitä todennäköisemmin lähdössä jatkamaan työtään Coloradon yliopistoon Yhdysvaltoihin. Näin hän pääsee setvimään rengasmädän mekanismeja saman ongelman kimpussa painivan sikäläisen tutkijan kanssa. ”Olemme usein puhuneet, että olisi niin ihanaa tehdä yhdessä töitä, tehokkaampaa. Kaukaa toisilleen kommunikointi on jotenkin vaikeaa.”
    Nissisen lähdössä ei ole kyse alkuunkaan rahasta. Palkan maksaisi osittain Coloradon yliopisto, osittain se tulisi Suomesta. Ehkä. Matkarahat Nissisen täytyy yrittää kerätä itse.

Mari Manninen
Kuva: Ari-M Ruuska
Piirros Timo Mänttäri