Punainen valo vilkkuu, ja U-Bahnin ovien sulkeutetumisesta varoittava ääni huutaa kuin keskitysleirin sireeni. Otan U2:n Nollendorfplatzin pysäkiltä, joka vielä muutama vuosi sitten oli vajaakäytössä kirpputorina. Juna kiitää tien päälle rakennettua rataa halkoen metropolin talomerta, mutta sukeltaa vähän ennen vanhaa rajaa maan alle. Siitä ei ole kauaa kun tästä ei menty.
Potsdamer Platz. Pysähdyn hetkeksi. Tuolla ylhäällä maan päällä sykki Saksan kiihkein rytmi, siellä oli koko Euroopan liikenteen kohtauspaikka. Sitten tuli sota, pommit, ja lopulta Wim Wendersin elokuvasta Berliinin taivaan alla se vanhus, joka laahusti muurin reunaa ihmetellen: ”En löydä Potsdamer Platzia. Tässäkö? Tässäkö on se kahvila jossa kävin? Mutta minä en lopeta ennen kuin olen löytänyt Potsdamer Platzin.”
Tulin liian aikaisin. Sadat nosturit kaatuvat päälle ja vinkuvat muistuttaen saksalaisen sian teurastamista. Tummat miehet poraavat kalliota tehden pohjaa uuden Saksan pääkaupungin, Berliinin uudelle uljaalle keskustalle. Tänne nousevat teräksestä, lasista ja marmorista temppelit Sonylle, Daimler-Benzille ja ABB :lle maailman parhaiden arkkitehtien Renzo Piaonon, José Rafael Moneon ja Arata Isozakin piirtäminä.
Tasaiseksi tuhotulle neitsytmaalle on hyvä perustaa, syvempi itä on edelleen itää. Mutta edes saksalainen ei rakenna niin nopeasti, ettei muistoja olisi vielä tallella. Potsdamer Platzillakin seisoo yksinäinen pala muuria ja sen takana joltain unohtunut konekivääritorni. Lähistöllä saavat vielä hetket kukkia Berliinin undergroundin teknomusiikin kuuluisimmat luolat Tresor ja E-Werk, mutta viereinen kaupallisen radioaseman mainosslogan jättää pahan aavistuksen: ”Ei teknoa – ei stressiä.”
Virtuaali-Berliini
Nyt Potsdamer Platz on valmis. Tai ainakin tarjoutuu mahdollisuus tehdä virtuaalitrippi tulevaisuuteen, sillä keskelle aukiota ovat investoijat pystyttäneet kolossiaalisen punaisen Info Boxin. Näyttelylaatikon sisuksessa on monta kerrosta tungettu täyteen viimeisintä tekniikkaa. Valtavalle videoseinälle heijastuva Berliini on kuin suoraan Blade Runnerista ja miellyttävä miesääni hypnotisoi teknologiahumalaan. Simulaatio näyttää kuinka moottoritie kadotetaan Tiergartenin puiston alle, ja sulkeutumalla pieneen koppiin voi jopa kuunnella millaisia ääniä lähtee vuosituhannen vaihteen Berliinistä. Lopulliset kiksit irtoavat junaverkosta: Potsdamer Platz – München: tänään 7 tuntia 15 minuuttia ja 2002 4 tuntia 17 minuuttia: säästö lähes kolme tuntia!
”Meillä on yhtä tehokkaat tietokoneet kuin Jurassic Parkissa ”, nuori rouva Ariane Ribbeck julistaa tohkeissaan. Hän johtaa Info Boxia, johon on vuoden aikana käynyt tutustumassa jo reilu miljoona ihmistä. Ribbeck kertoo, että kaikkein innokkaimmin suunnitelmiin uppoutuvat ulkopuoliset. Berliiniläiset ovat kriittisempiä. ”Vain kun berliiniläiset tuovat mukanaan muualta tulleita vieraitaan, ovat hekin ylpeitä.”
Berliiniä rakennetaan 90 miljardin Suomen markan vuosivauhdilla ja useita miljardeja käytetään myös idän vanhojen asuntojen kunnostamiseen. Silti Ribbeckillä on ongelma: ”Muurin aikana Berliiniä tuettiin taloudellisesti ja sen kaatumisen jälkeen ovat useat suuret yhtiöt lähteneet täältä pois. Täällä tienaa vähemmän, mutta silti kustannukset ovat samat. Turismikin on ongelmallista, sillä Berliiniä ei pidetä kiinnostavana.”
Potsdamer Platz piti saada valmiiksi vuosituhannen vaihteeseen mennessä, mutta alueen ainoan vanhan talon Weinhaushuthin asukkaat onnistuivat kieltämään ympärivuorokautisen metelöinnin. Nyt tavoitteeksi on otettu vuosi 2002, jolloin pitäisi lisäksi toteutua kymmeniä miljardeja maksava pääkaupungin muutto Bonnista. Ribbeck tietää, että bonnilaistenkin kanssa ollaan vielä vaikeuksissa: ”Eivät he halua lähteä Bonnista, koska siellä heillä on talot puutarhoineen viiden minuutin päässä työpaikasta. Ilmeisesti he pelkäävät suurta Berliiniä.”
Itä kiehtoo
”Tämä oli ainoa paikka, jonne palkattiin arkkitehtejä”, kertoo Berliiniin kaksi vuotta sitten tullut 26-vuotias englantilainen Andrew S. Wilkinson. Andrew on ollut mukana suunnittelemassa toimistotaloja Berliinin lisäksi Leipzigissa ja pitää nykyistä laatua korkeana verrattuna muurin ajan betonikauden tekeleisiin, joita nyt puretaan lännen keskustasta Ku’dammiltakin. ”Silloin Berliiniä hallitsi seitsemän rakennusliikkeen mafia. Hinnat olivat kaksi kertaa korkeampia kuin muualla Länsi-Saksassa ja välienselvittelyissä käytettiin jopa murhia.”
”Alussa kaikki oli erikoista ja mielenkiintoista, mutta nyt Berliini on muuttumassa kansainvälisemmäksi ja kalliimmaksi. Pian Berliini muistuttaa Lontoota tai Pariisia”, Andrew kuvaa ja lisää osan Länsi-Berliinistä jo olevan samasta eurooppalaisesta suurkaupunkimuotista. Itse Andrew on asunut idän puolella, koska siellä elämä on halvempaa ja puut, raitiovaunut ja vähäisempi määrä autoja muistuttamassa toisenlaisesta idyllistä. ”Osasta itää on tullut trendikäs juppialue. Toisaalta Prezlauer Bergin asunnoista, joihin suuret määrät aikaisemmin Kreutzbergissä olleista vaihtoehtoihmisistä on siirtynyt, 80 prosenttia vaatii välitöntä kunnostusta.”
Andrew on jättämässä Berliinin. ”Alussa täällä oli paljon rahaa ja toki samalla myös paljon stressiä. Nyt raha on loppumassa ja monet rakennusyhtiöt ovat menneet konkurssiin. Toimistoja on rakennettu liikaa, ja niitä on jouduttu muuttamaan asunnoiksi.” Jollei kotoa löydy töitä, on Andrew’lla vaihtoehto valmiina: ”Saatan lähteä vaikka Pietariin opettamaan englantia.”
Ei horisonttia
Tapaan Hannu Salosen, 24, lähellä suunnatonta ruohokenttää, jota aikanaan peitti vielä suunnattomampi Uuden valtakunnan kanslia eli Hitlerin päämaja. Vuonna 1991 ollessaan interraililla Berliinissä Hannu päätti päästä kaupungin elokuva-akatemiaan opiskelemaan, mikä toteutuikin kahden vuoden kuluttua. Helsinki poltti Hannun jalkoja ja hermoja. ”En jaksanut odottaa, että minut jotain päivänä hyväksytään elokuvataiteen laitokselle. Saksassa ei edes välttämättä tarvitse opiskella, sillä täällä on helpompi nousta amatööritasolta työtä tekemällä ammattilaiseksi. Suomessa menet joko taideteolliseen tai sitten olet Ylellä. Aki Kaurismäellä kävi hyvä tuuri, kun broidi Mika sattui käymään Münchenin elokuvakoulun.”
Lähdemme vaeltamaan kohti itää ja Hannu kertoo Berliinistään. ”On äärimmäisen hyvä olla täällä. Berliini on järjetön mosaiikki, joka on mielettömässä liikkeessä. Tilan ja ajan suhde on kiinnostava. Lähes kaikki olennaisimmat maailmanhistorian tapahtumat ovat heijastuneet konkreettisesti täällä ja imperfektin läsnäolo on vahva. Potsdamer Platzilla tulee oikein kylmät väreet. Sinne Sonyn pilvenpiirtäjään siirtyy aikanaan meidän akatemiakin.”
Päädymme Brenzlauer Bergin taiteilijakortteleihin, kyrilisellä aakkostolla kirjoitettuun muodikkaasen Pasternak-kahvilaan. Hannu vastaa kysymykseeni, miten berliiniläinen elokuvaopiskelija kuvaisi kaupunkiaan. ”Se kertoisi varmasti nuorisokulttuurista. Teknoa, huumeita, rikollisuutta ja seksiä. Kauniita ihmisiä. Liikuttaisiin näillä seuduilla, tosin jossain vaiheessa saatettaisiin olla rakennustyömaalla. Saksalaiset eivät ole herkkiä ilmiöille, he eivät reflektoi. Minusta tuntuu että kaikki haluavat tehdä Pulp Fictionia, se näyttää olevan akatemian virallinen linjakin.”
Hannu pohtii Berliinin vanhojen rakennusten integroimista uusiin. ”Barokkimusaa, nykyambienttia, Berliinin täyttyminen tyhjiönä.” Mitä tuo kaikki sitten kertoo? ”Mitä on, mitä ei ole. Prosessi vailla horisonttia. Ei oikeastaan mitään, sillä kehitys täällä välttää päätepistettä.”
Kiinnostavaa. Mitä sitten kun koko Berliini on rakennettu?
Potsdamer Platzin päivittäistä nousua voi tarkkailla netissä http://cityscope.icf.de
Unelma Germaniasta
Elokuun lopulle oli Saksan historiallisessa museossa näyttely ”Taide ja valta”, joka esitteli puuduttavan laajasti Euroopan 1930-50 -luvun diktatuurien arkkitehtuuria, kuvataidetta ja veistoksia. Hitlerin Saksan ja Stalinin Neuvostoliiton kumppaneiksi oli valittu Mussolinin Italia ja sisällissotaa käyvä Francon Espanja.
Fasistimaista Italia oli ainoa, jonka diktatuuri hyväksyi avantgardistisen ilmaisun. Muualla estetiikka haettiin mahtipontisesta klassismista, joka johti Saksassakin edistyksellisen Bauhaus -koulun sulkemiseen vuonna 1933 ja propagandaministeri Göbbelsin aloittamaan rappiotaiteen vainoamiseen. Berliinissä suuri huomio kohdistui arkkitehtuurin, sillä Hitlerin mielestä Berliini sai monumentaalisuuden puutteessaan hävetä monille muille Euroopan kaupungeille.
Hitlerin lemmikki, Albert Speer, suunnitteli Berliinin uudelleenrakentamista Saksan pääkaupungiksi Germaniaksi. Rakennussuunnitelma valmistui tammikuussa 1937. Työt aloitettin, mutta toisen maailmansodan loppupommituksissa lähes kaikki rakennettu natsi-Berliini tuhottiin, ja muutaman pystyyn jääneen rakennuksen saksalaiset itse räjäyttivät toisen maailmansodan jälkeen.
Muutama natsiajan monumentti Berliinissä edelleen on. Tunnetuimpia ovat Tempelhofin lentokenttä ja Berliinin olympiastadioni. Tiergartenin läpi kulkevan Strasse des 17. Junin katulampuston länsipuolikas on Speerin käsialaa. Wilhelmstrassella on yhä pystyssä myös Speerin piirtämä Göringin Ilmailuministeriö.
Entä Berliinin viimeisin vaihe, tehdäänkö siitä jälleen uutta Germaniaa? Väitteeseen ei ainakaan usko Vapaassa yliopistossa saksalaista kirjallisuutta ja kulttuurihistoriaa opettava tohtori Ekhard Haack: ”Onneksi nykypäivän Berliiniä rakentavat typerykset eivät ole diktaattoreita.”
Sami Hyrskylahti
