Teologitytön stereotyyppi istuu lujassa
”Mielestäni uskonto oli turhin aine lukiossa. Erosin kirkosta, koska halusin uskonnon tilalle tärkeämpiä aineita, fysiikkaa ja matematiikkaa. Minusta piti tulla lääkäri”, kertoo teologian opiskelija Mari Tirkkonen. ”Vastustin kirkkoa instituutiona, vaikka jollain lailla uskoinkin Jumalaan. Rippikoulu oli kamala, siinä oli rahastusmeininki. Olimme vankina Tuusniemessä, Pahkasalon saarella. Karattiin pari kertaa, mutta jäätiin kiinni.”
Lukion jälkeen Tirkkosen tulevaisuudensuunnitelmat vaihtuivat lähes päivittäin. ”Yhtenä päivänä olin lenkillä Lauttasaaressa ja tuli mieleen, että miksen menisi teologiseen. Sitä ennen en ollut kertaakaan ajatellut sellaista vaihtoehtoa. Olin silloin pankissa töissä ja kerroin siellä suunnitelmistani. Kaikki nauroivat, että sulla noita juttuja riittää.” Opiskelu teologisessa sopi Tirkkoselle, hän huomasi pitävänsä tieteellisestä lähestymistavasta uskontoon. Ongelmana oli vain omiin ja muiden mielikuviin juurtunut malli siitä millainen on oikea teologian opiskelija. ”Aina kysytään olenko uskovainen. Minulle sillä sanalla on negatiivinen kaiku. Tulee mieleen uskovaisen prototyyppi, johon en sovi. Olen niin kyllästynyt niihin uskovaiskysymyksiin, että joskus tulee vastattua vähän vittumaisesti.”
”Edelleen ajattelen pitkälti niin, että uskonto, alkoholismi ja politiikka ovat ulkoisia keinoja ratkaista sisäisiä ongelmia.” Tirkkonen on kuitenkin liittynyt kirkkoon uudelleen. ”Yltiöradikalismi on menettänyt merkityksensä. Liittyminen ei silti ollut tunnustuksellinen valinta. Kirkkoon on pakko kuulua, jos haluaa uskonnonopettajaksi.” Tikkonen opettaa uskontoa ja psykologiaa Leppävaaran yläasteella. ”Jeesuksen löytäminen ei minulla kuulu opetussuunnitelmaan, mutta jos joku hänet löytää, niin se on ihan hyvä. En yleensäkään usko, että voi opettaa mitään, pitää ohjata oppimaan.” Uskonnonopetus on Tirkkosen mukaan kulttuurihistoriaa ja siksi tärkeää.
”Jo koululaiset ovat kuitenkin hyvin konservatiivisia.” He ovat ihmetelleet mm. miten uskonnonopettaja voi nauraa ja kertoa vitsejä. ”Toisaalta olen tyytyväinen erilaisuudestani. Haluan ajatella, että minunlaisianikin tarvitaan.” Jos kaikki menee nappiin, Tirkkonen valmistuu uskonnon ja psykologian opettajaksi tämän vuoden lopulla. Opintoja on kuitenkin hidastanut tunne, jota hän kutsuu tiedekunta-ahdistukseksi. ”En viihdy laitoksella, kai olen allerginen ahdasmielisyydelle. Luennoilla kävin ensimmäisenä vuonna, mutta se tuntui ajanhaaskaukselta.”
”Teologianopiskelu on edelleen vaikea ajatus. Rajankäyntiä on jatkuvasti. Hetken ajan kaikki on ok, sitten pulpahtaa taas mieleen, että mitä helvettiä mä täällä teen. Itsestähän se on kiinni. Tuntee, että pitäisi olla jonkinlainen, toinen kuin on. Olen edelleen samanlainen kuin opintojen alussa. Kiroilen ja käyn kaljalla.” ”En halua arvostella ihmisiä teologisessa, vaikka olo onkin tukala. Toivon vain, että hekin voisivat olla suvaitsevaisia minua kohtaan ja huomata, että on erilaisia tapoja toteuttaa uskonnollisuuttaan.”
* * *
”Vain jonot ovat ennallaan”
”Kopiokone ja pankkiautomaatti oli just keksitty, kun aloitin opinnot. Me tökötettiin luentosaleissa. Ei ollut luentoja mapeissa tai laskareita kotisivuilla”, Auvo ”Averell” Häkkinen nauraa. Hän aloitti tietojenkäsittelyopin opiskelun 1980, vaikka ”ei mitään koneista tiennytkään”. Tietokoneella tehty horoskooppi ennusti loistavaa tulevaisuutta atk-alalla ja Häkkinen loikkasi matikasta tietokoneiden pariin.
”Nelilaskin, joka hallitsi trigonometriset funktiot, oli kova sana. Mikroja alettiin vasta rakennella eikä kenelläkään ollut konetta kotona”, tietojenkäsittelytieteen laitoksen lehtori Häkkinen muistelee. Laitoksella ei pyörinyt datanörttejä tai verkkofriikkejä. Ekan vuoden opiskelijoiden tiedon taso oli paljon nykyistä tasaisempi. ”Ei tiedetty paljoakaan, mutta oltiin uteliaita.”
Häkkinen naureskelee viime vuosikymmenen alun meiningeille. ”Reikäkorteilla puljattiin”, hän sanoo ja tarkoittaa, että opiskelijat suunnittelivat ohjelmakoodit symbolisella konekielellä paperille ja näpyttivät ne kirjoituskoneen näköisellä lävistimellä reikäkorteille, jotka sitten toimitettiin operaattorille. Oppilaat eivät nähneet tietokonetta, vaan operaattori hoiti ajot. Esimerkiksi jääkiekkosarjan pistetaulukon teko kesti noin 35 tuntia. ”Yksikin lyöntivirhe, ja koko ajo piti tehdä uudestaan. Ajoja tehtiin vain kolme päivässä”, Häkkinen muistelee. Legendaariset Mix-Aapinen ja Algol-Beebinen löytyvät yhä Häkkisen kirjahyllystä. ”Silloin oli vain vähän vakavasti otettavia suomalaisia kirjoja. Käytettiin etupäässä monistenippuja.” Cumu-kursseilla opiskelijat pääsivät päätteen ääreen. He saattoivat tehdä ruudulla muutoksia ja antaa syötteet koneeseen. ”Operaattorin odottelu loppui ja opettelimme komentoja, joilla pääsi tulostusjonon ekaksi.”
”Opiskelu alalla on muuttunut, mutta jonot ovat jäljellä. Ennen jonotettiin lävistämään, nyt jonotetaan Pentille. Jengi notkuu laitoksella enemmän, kun on verkkosysteemit. Ennen laitoksella istuttiin kirjastonnurkassa ja väännettiin laskuja.” Häkkinen kuului Tekoälyn edeltäjään eli Limeksen laitosryhmään. ”Valitusta siitä, miten huonoa opetus on, ja tietty bileitä ja matkoja”, hän kuvailee. Häkkinen valmistui 1986 ja jatkoi laitoksella lehtorina. Gradussaan hän vertaili mikrotietokoneiden suorituskykyä: kiersi maahantuojalta toiselle ja testasi koneita. Vastaavaa ei olisi voinut tehdä paria vuotta aiemmin. ”Yhdestä paikasta sain korpun, jota piti ihmeenä esitellä ympäri laitosta.” Gradun hän teki lerpulle. ”Siihen mahtui gradun lisäksi käyttis ja tekstinkäsittelyohjelma.”
Työelämä veti atk-kansaa 80-luvullakin. ”Jengi ei silloinkaan valmistunut millään. Moni oli töissä.” Häkkinen muistaa kun sähköpostia pääsi käyttämään 87. ”Se oli niin kova sana!” Vielä 50-luvulla uskottiin, että yksi tietokone riittää Pohjoismaihin. ”Buumi vaan tuli kovalla kiireellä, ei sitä edes tajunnut.”
* * *
Energinen tiedenainen
Kasvipatologian emeritusprofessori Eeva Tapio on juuri palannut kesämökiltä laittamasta sitä lomakuntoon. Vantaan Jokioisissa sijaitseva kotitalon suuri puutarha on virheetön. Kasveja on hoidettu rakkaudella ja nurmikkokin on kunnossa kahdeksan lapsenlapsen ja mummin jalkapallopeliä varten.
Eeva Tapio syntyi akateemiseen perheeseen Viipurissa vuonna 1927. Joka toinen lapsuuskesä kului Tanskassa äidin sukulaisissa, muut Sortavalan maatilalla. Koti-idylli särkyi 1939 kun kuusilapsinen perhe joutui talvisodan alta evakkoon. Jatkosodan syttyessä 13-vuotias Tapio oli Jyllannissa ja lähti äidin vastusteluista huolimatta vapaaehtoisena pikkulotaksi Suomeen. Kovan vänkäämisen jälkeen hän pääsi sairaalalotaksi kirurgi-isänsä osastolle vaikka ikäraja olisi ollut 16 vuotta. Vakavasti haavoittuneiden aiheittamasta järkytyksestä toivuttuaan Tapio hoiti tehtävänsä hienosti, mutta jätti haaveet lääkärin ammatista.
Akateemisen perheen tyttärelle yliopisto-opinnot olivat itsestäänselvyys ja agronomin koulutus tuntui maatilalla varttuneelle luontevalta. Opinnot alkoivat 1946. Tapio valmistui vuosikymmenen vaihteessa ja ryhtyi pajufarmariksi. Paju-Eevan koetilalla Viikissä käytettiin vankityövoimaa ja tila menestyi aluksi hyvin. Yritys kuitenkin kaatui puolalaiseen dumping-kauppaan. Pajuista ei Tapion perheessä puhuttu sanaakaan kymmeneen vuoteen. Yrittäjyyttä seurasi parinkymmenen vuoden tutkijan ura Maatalouden tutkimuskeskuksessa ja yhtä pitkä rupeama kasvipatologian professorina Helsingin yliopistossa. Viikissä herättiin Tapion mukaan ympäristötietoiseksi kovin myöhään. ”Luonnonmukaisen viljelyn ja muiden tieteenalojen yhteistyö kangerteli vielä luomuviljelyn läpimurron jälkeen. Taustalla olivat henkilökemialliset syyt.”
Tapion mukaan kasvipatologian kehitys oli voimakkainta hänen professorikaudensa loppuaikoina, jolloin molekyylibiologia ja biotekniikka mullistivat alan. Tapio kadehti nuoria tutkijoita, jotka saivat mennä kaikille mielenkiintoisille kursseille. ”Oma aktiivinen tutkimustyöni vaimeni turhan aikaisin, kun yleiset tehtävät veivät pikkusormen myötä koko käden.”
Tapio ehti opetuksensa ohella istua monissa luottamustehtävissä, mm. Suomen Akatemian jäsenenä ja maatalousylioppilaiden esimiehenä. Hän ajoi pitkään metsäpatologialle omaa professuuria ja painosti asiasta jopa presidentti Koivistoa. Kun virka vihdoin saatiin viisi vuotta sitten, 64-vuotias Tapio jäi eläkkeelle. Surullista kyllä, hänen omaa professuuriaan ei ole vieläkään täytetty. Nyt Tapio kirjoittaa oman tiedekuntansa historiikkia Tieteellinen valtuuskunnan satavuotisjuhlakirjaan, joka ilmestyy vuonna 1999. Lähes seitsemänkymppisen emeritusprofessorin uusin innostus on Unisef. Taiteiden yössä lapsille kertyi lippaisiin monta tuhatta markkaa, ja seuraavan kerran hän on mukana fillariralli-tempauksessa.
Miira Lähteenmäki, Reetta Räty ja Jan Erola
Kuva:Lauri Mannermaa
