Majesteettirikos psykovaltakunnassa

T:Teksti:

Jari Ehrnrooth on aina ollut julkisuudessa ahkera. Vielä vuosikymmenen vaihteessa Image-veteraani tutki nuorisokulttuuria. Työväenliikkeen herravihaa käsitellyt väitöskirja Sanan vallassa, vihan voimalla herätti huomiota1992. Osallistuttuaan Ilkka Niiniluodon filosofityöryhmän toimintaan (1994) hän naulasi teesinsä psykoterroria ja -puoskarointia vastaan (1995) ja julkaisi kunnianhimoisen esseekokoelmansa Asentoja. Tänä vuonna tulivat televisioon Tamminiemen kultturellit kakunmaistajaiset yhdessä Laura Kolben kanssa. Ja nyt uusi psykoteos Vierashuone.
    Vierashuone on analyytikon vastaanotto, henkisen itsetutkiskelun tila. Teos alkaa analyytikolle osoitettuna häväistyskirjeenä, mutta lavenee sitten kiehtovaksi sisäkuvaksi psykoanalyyttisestä prosessista ja sen herättämistä tunnelmista. Tunnelmat ovat Ehrnroothin tapauksessa voittopuolisen negatiivisia ja kärjistettyjä; monin paikoin kirja purskahtelee katkeruutta ja kostoa. ”Panit minun alastonta sieluani takaapäin”, syyttää kirjan minä analyytikkoaan. ”On kyseenalaista, missä määrin mukana on todellista minua”, välttelee Ehrnrooth ja hymyilee rentoutuneesti. ”Teosta ei voi palauttaa tekijäänsä. Sitä paitsi kaikki on muuttuvaista. Se, mikä on totta nyt, ei ole välttämättä totta enää huomenna. Vain kysymykset pysyvät jatkuvasti samoina.”
    Vetäytyminen fiktiivisen minän selän taakse on tässä tapauksessa harkittua ja viisasta. Ehrnroothin kynä on terävä, niin terävä, että vierashuoneissa syntyy varmasti kova huuto ja mekkala.

Ristiretki psykoterroria vastaan

Viime vuoden toukokuussa Ehrnrooth hyökkäsi Helsingin Sanomien Kuukausiliitteessä psykokäsitteiden yleistä popularisointia vastaan. Ehrnroothin mielestä psykoanalyyttisten käsitteiden liudentaminen oli johtanut psykopuoskarointiin ja -terroriin, jossa erilaisia leimoja jaetaan julkisuudessa täysin mielivaltaisesti.
    ”Psykoanalyyttistä hoitokäytäntöä ei pidä venyttää vastaanoton ulkopuolelle”, kirjoitti Ehrnrooth, ja viittasi suoraan tunnettuihin semisosiologisen kulttuurintutkimuksen piireihin, erityisesti Juha Siltalaan ja Sari Näreeseen. Loukkaantuneet tutkijakollegat vastasivat, ja syntyi pitkälle syksyyn jatkunut julkinen, mutta hedelmätön väittely.
    Ehrnrooth onnistui herättämään närää myös muualla. Samassa Kuukausiliitteen kirjoituksessa hän otti esille Daniel N. Sternin erillisyysteorian. Sternin mukaan lapsi ei syntyessään eläkään alkuyhteyden paratiisillisessa harhassa, vaan tuntee alusta alkaen erillisyyttä, hakeutuen heti vuorovaikutukseen aistimansa ”toisen” kanssa. Herttaista alkuykseyttä ja siitä seuraavaa eroahdistusta ei perustavassa mielessä ole, vaan ihminen on syntymästään saakka yksin. Ehrnrooth arveli havainnolla olevan laajoja vaikutuksia paitsi hoitokäytäntöön, myös psykoanalyyttistä käsitteistöä hyödyntävään kulttuurintutkimukseen ja kokonaiseen maailmankuvaan, naistenlehtiä ja lastenhoito-oppaita myöten. Vastaisku tuli välittömästi. Useat eri psykonalyytikot vastasivat Ehrnroothille kiihkeään sävyyn: Stern kumppaneineen oli toki jo luettu, ja tarpeelliset keskustelut kollegojen kesken käyty. Potilaalla ei ole syytä huoleen.
    Ehrnrooth ei ole samaa mieltä. Häntä jäi askarruttamaan erityisesti reaktion voimakkuus. Hänen mukaansa se osoittaa, että psykoanalyysista on jo ehtinyt tulla moderni, elävä uskonto. ”Kristinuskon opit joutuivat samanlaiseen läpivalaisuun 1960-luvulla, ja siihen kohdistuneet kriittiset huomautukset koettiin pyhien arvojen loukkaamisena. Nyt psykoanalyytikkojen reaktiot olivat suhteettomia; osuin ilmeisesti johonkin todella pyhään.”
    ”Kaikkien diskurssien tavoin psykoanalyysikin on rajoittunut. Vanha alkuykseysteoria mahdollistaa ajatuksen, jonka mukaan kaikilla ihmisillä on sama perustrauma, ja psykouskovainen voi kuvitella, että hän tietää, mikä on jokaisen ihmisen pohjimmainen ongelma. Psykoanalyyttinen keskustelukulttuuri väistää kuitenkin tällaisia kysymyksiä.”
    Uudessa kirjassaan Ehrnrooth rinnastaa käsitteet analyytikko, isä, mestari, koulumestari ja kuningas. Hän myöntää, että rinnastuksissa saattaa olla oidipaalinen teema. Opettajan poikana Ehrnrooth haluaa lyödä opettajansa laudalta. Hän heittäytyy luopioksi ja analysoi analyysia, vieläpä hävyttömään sävyyn: ”Jos joku analyysin käynyt arvostelee analyysiä, hän herjaa paviaanikuninkaan silmissä tämän pyhää istuinta”. Ehrnroothin omassa maailmassa isä-kuninkaan valtaistuin on nyt tyhjä. Ainakin hän itse uskoo niin.

Palkitsevat oivallukset

Vaikka Ehrnrooth ei uskokaan psykoanalyysin korjaavan varhaislapsuuden minävaurioita, hän hyväksyy analyysin itsetarkastelun välineenä. Analyysi tuottaa oivalluksia.
    ”Psykoanalyysin pitkäjänteisyys on hyväksi. Kaikissa korkeakulttuureissa on kehitetty mietiskelymuotoja, joissa työskentely jatkuu niin kauan, että tietyt rajat ylitetään. Tämän jälkeen mietiskelijä on niin yksin itsensä kanssa, että voi asettaa kysymyksensä avoimesti ja selkeästi. Esimerkiksi buddhalaisuudessa tämä aika on kolme vuotta, kolme kuukautta ja kolme päivää.”
    Käytyään analyysissa neljä vuotta Ehrnrooth erottaa prosessissa eri vaiheita. ”Eräässä vaiheessa ihmisestä tulee hyvin itsekeskeinen, hän luulee näkevänsä kaikkien muiden läpi. Myöhemmin transferenssin pumppaaman egon varmuus korvautuu jälleen epävarmuudella. Hallitsemattomuuden, haurauden ja ohimenevyyden sietokyky muuttuu oleelliseksi osaksi kokemista, eikä ihmisellä enää ole tarvetta tuntea itseään kovin vahvaksi. Sanoisin sitä kuoleman integroinniksi omaan persoonaan.”
    Ehrnroothin teksteistä nousee toistuvasti esiin ”yksinäistä miestä” korottava nietzscheläinen teema, jossa kylmä järki peittoaa tunteen. ”Nykyisin on tullut tavaksi ajatella, että tunneminä on meissä jotakin erityisen henkilökohtaista. Olen päinvastaista mieltä: tunteet ovat vain väliainetta, joka mahdollistaa sosiaalisen vuorovaikutuksen. Tunneminän nykyinen korostuneisuus saattaa olla osoitus sivilisaatiomme rappiosta.”

Masennus

Vierashuoneen minähahmo kirjoittaa heräävänsä usein aamuyöstä, masentuneen ihmisen tavoin. Mutta mikä huvittava huomio: koska ahdistunut ihminen puolestaan potee nukahtamisongelmia, on unettomuuden määrä aina vakio. Masennuksen ja ahdistuksen maailmassa on aina joku, joka valvoo ja vartioi. Ehrnrooth kertoo olleensa taipuvainen masennukseen jo iloisella 1980-luvulla. Kaipauksen ja kuoleman teemat ovat aina olleet hänelle läheisiä.
    ”Depressiokin palvelee jotakin. Masennus virittää toisenlaisen maailmasuhteen. Masennuksessa on jotakin olennaista, se herkistyminen olemassaolevan minimiin, pieniin asioihin. Ja kuitenkin masennuksesta on tehty pelkkä hoidettava ongelma, hankaluus.”
    Julkisen psykokritiikin vaihe on nyt Ehrnroothin elämässä toistaiseksi ohi. Tohtori sanoo jo irronneensa Vierashuoneen maailmasta. Hän suunnittelee kirjaa Dantesta, ja matkustaa Firenzeen ja Venetsiaan tutkiakseen keskiajan kirjailijaneron yhteyksiä omaan pysyvään mieliaiheeseensa, tavoittamattoman dialektiikkaan.

Jyrki Komulainen
Kuva: Olli-Pekka Orpo