Opiskelijoiden joka syksyinen elämöinti on Ranskassa yhtä yllätyksetön asia kuin Beaujolais Nouveaun tulo. Tänä vuonna kaikessa on kuitenkin ollut hieman outo maku. Mielenosoituksiin on liittynyt väkivaltaa ja erilaajuiset luentolakot ovat jatkuneet viikkokausia. Kaiken huipuksi valtakunnallinen opiskelijajärjestö UNEF on ryhtynyt marssimaan radikaaleimpien ammattiliittojen rinnalla sosiaaliturvan leikkauksia eli ”Juppé’n pakettia” vastaan. Ei ihme, että Ranskassa puhutaan nyt paljon maagisesta vuodesta 1968.
YLEISKOKOUS 5/12! LUENTOSALI 44! Vihreitä lentolehtisiä jakava tyttö osaa hetken miettimisen jälkeen viittoilla oikeaan suuntaan. Ei, hän ei ole menossa siihen kokoukseen.
Täpötäyden luentosali 44:n eri nurkilta nousee seisomaan toinen toistaan sykähdyttävämpiä puhujia. Opiskelijoiden äänenkäyttö on tunteikasta, kädet piirtävät tupakansavuiseen ilmaan lukemattomia kaaria ja kahdeksikkoja. Paras loppunousu saa salin metelöimään villisti ja aloittamaan rytmiset huudot: ”Työt tasan, rikkaus tasan!”
”Hmmm…vuosi 1968”, miettii sivummalle hetkiseksi siirtynyt aktivisti Pablo Qutserrez. ”Kyllä kai tässä jotain samaa on. Työläiset ja opiskelijat yhteisessä lakossa. Se on hyvä asia, vaikka tiedänkin, että osa porukasta haluaisi meidän ajavan vain opiskelijoiden asemaa, eikä osoittavan solidaarisuutta muille.”
Vuonna 1968 marssittiin De Gaullea vastaan ja lopulta saatiinkin vanha mies kaatumaan. ”Emme vastusta Juppé’a emmekä ketään muutakaan henkilöä. Kyse on yhteiskunnan surkeasta tilasta. Opiskelijan arki on nykyään pelkkää paskaa”, puuskahtaa Pablo, mutta ei silti esitä rajumpia keinoja, mikäli vaatimuksiin ei suostuta. ”Sadat tuhannet opiskelijat marssivat, yleislakko lamauttaa kohta koko maan. Eiköhän tämä jo ala riittää.”
Vaatimukset selvinä lukuina
Yleiskokouksen ensimmäinen virallinen aihe on opetusministeri Francois Bayrou’n pari päivää aiemmin opiskelijoille tarjoama hätäohjelma. Se torjutaan pilkallisesti. Opiskelijat ovat esittäneet vaatimuksensa tarkkoina lukuina. Tärkeimmät ovat: korkeakoulutukseen budjetoitava 50 miljardia frangia viiden vuoden ajalle, neljän miljardin hätälaina opetustilojen kunnostukseen, 25 000 uutta tutkijanvirkaa ja 2 000 uutta hallintovirkaa.
Bayrou’n hätäohjelma täyttäisi jotkut vaatimuksista puoliksi, jotkut kolmannekseltaan, jotkut se jättää huomiotta. Maan valtalehdet ovat närkästelleet ohjelman anteliaisuutta ”näin kriisibudjetin aikaan”, mutta opiskelijoille paperi ei kelpaa edes neuvottelujen pohjaksi.
Frangimäärien lisäksi on esitetty perinteisempiäkin opiskelijaliikkeen tavoitteita, kuten opiskelijoiden taloudellisen ja sosiaalisen aseman yleinen parantaminen. Listalta löytyy myös yksityisten yliopistojen kansallistaminen, uusien yliopistojen erityisaseman lakkauttaminen, ulkomaalaisten opiskelijoiden syrjinnän lopettaminen ja yleinen armahdus mielenosoituksissa pidätetyille.
Tämän lisäksi jokaisella lakkoilevalla yliopistolla ja lähes jokaisella tiedekunnallakin on vielä omat erityisvaatimuksensa. Esimerkiksi Pariisin kahdeksas yliopisto haluaa lisää ATK- ja kieliopetusta sekä poistaa kaikki ylimääräiset maksut opiskelijoilta.
Veturimiehet heiluttaa
Tämänvuotinen opiskelijaliikehdintä alkoi marraskuun alkupuolella Rouenista ja levisi sieltä nopeasti ympäri Ranskaa. Rautatieläisten lakosta kasvanut suurlakko on sittemmin nielaissut sen sisäänsä, ja nyt opiskelijat marssivat myös sosiaaliturvan puolesta. ”OPISKELIJAT, TYÖTTÖMÄT JA PALKANSAAJAT YHDESSÄ JUPPEN SUUNNITELMAA VASTAAN!” lukee luentosali 44:n liitutaululla puolimetrisin kirjaimin. Nuoren yleisön joukossa istuneet nelikymppiset miehet paksuissa villapaidoissaan kutsutaan eteen. Rautatieläisten liiton edustajat on kutsuttu keskustelemaan opiskelijoiden ja työläisten yhteisrintamasta.
Solidaarisuuden vakuutetaan olevan molemminpuolista. Rautatieläiset ovat lakosta huolimatta järjestäneet erikoiskuljetuksia, jotta opiskelijat ovat päässeet mielenosoituksiinsa. Paras puhuja villitsee salin täysin. Hän jylisee lakon jatkuvan tarpeen tullen vaikka ikuisesti. Melkein itkuinen tytönääni takarivistä kysyy: ”Mutta miten niiden tammikuun tenttien kanssa käy?” Naurun ja buuausten vaimennuttua mies selittää kärsivällisenä: ”Tyttöseni. Lakko on lakko.”
Vanha ei innostu
”Tilanteessahan on merkittäviä eroja vuoden 1968 tapahtumiin!”, huudahtaa Pierre Rosavallon melkein närkästyneenä. Hän opettaa poliittista historiaa E.H.E.S.S:ssä, yhteiskuntatieteelliseen tutkijakoulutukseen erikoistuneessa korkeakoulussa. Tuona tarunhohtoisena vuonna hän oli 27-vuotias opiskelijajohtaja. ”Silloinen opiskelijaliike kuului suureen maailmanlaajuiseen protestiliikkeeseen, joka oli sekoitus vallankumoushenkeä ja puhdasta hedonismia. Tämän päivän opiskelijat taas ajaa liikkeelle silkka pelko yhteiskunnasta syrjäytymisestä.”
Rosavallon’in mielestä uudelta opiskelijaliikkeeltä puuttuu henki; jonkinlainen ”oma ääni”: ”Meidän liikkeellämme oli myös yleisiä kulttuuri-ja sosiaalipoliittisia tavoitteita. Mutta nyt opiskelijat puhuvat vain konkreettisista materiaalisista vaatimuksista.”
Oman äänen puute tekee Rosavallon’in mielestä liikkeestä heikon. Vaikka opiskelijoita on Ranskassa nykyään neljä kertaa enemmän kuin 1968, heillä on paljon vähemmän poliittista vaikutusvaltaa. ”Sitä paitsi Jussieu’lla on vain noin satakunta todellista aktivistia. Uskaltaisinko sanoa, että siellä lähinnä opiskelijaliikkeen trotskilaiset tapailevat aateveljiään ammattiliitoista.”
”Miksi asiat sotketaan?”
Luentosali 44:n tunnelma alkaa väsähtää. Yleiskokous on juuttunut riitelemään edellisiltaisen lehdistötiedotteen sanamuodoista. Psykologian opiskelija Rania Riaghi’a aihe ei enää innosta. Nuori nainen poistuu vaivihkaa, mutta ei tiedä minkä järjestön kokouksesta. ”Menin ovesta sisään, kun siellä näytti olevan porukkaa”, hän sanoo ja arvelee ihmisten menevän mielenosoituksiinkin samasta syystä.
”Kyllä minä periaatteessa olen aktivistien kanssa samaa mieltä; olot yliopistossa ovat surkeat, rahaa on liian vähän, proffia on liian vähän, tilat pitäisi saada vähän viihtyisämmiksi. Silti en pidä siitä, että kaikki maailman asiat sotketaan keskenään. Enää ei tiedä kuka lakkoilee minkä asian vuoksi ja kenen puolesta.”
Kokous luentosali 44:ssä on päättymässä. Puheenjohtaja kertaa vielä oikeat toimenpiteet pidätetyksi jouduttaessa. Kaikkien pitäisi nyt kokoontua pääportin eteen, josta yhdessä jatkettaisiin Républiquen aukiolle, opiskelijoiden, työläisten ja työttömien yhteisen mielenosoituskulkueen lähtöpaikalle.
Väkijoukko siirtyy ylittämään Jussieu’n valtavaa sisäpihaa, jonka hyinen viima pieksee Pariisin talven ensimmäisiä räntähiutaleita päin enimmäkseen talvitakitta hytiseviä opiskelijoita. Hetken pääportilla seisoskeltuaan joukko hajaantuu lähiseudun kahviloihin. Viimeisenä paikalle saapuneet johtajat odottelevat aikansa ja lähtevät sitten banderollien kantajien kanssa ylittämään Seineä. Pikkuhiljaa muitakin alkaa valua samaan suuntaan. Ei yhtenäisenä kulkueena, vaan parin ihmisen ryhminä.
(Kirjoittaja on Pariisissa asuva freelance-toimittaja.)
Esko Riikonen
