Mennessäni aamulla raitiovaunulla töihin (minullapa on), vaunuun nousi parinkymmenen lapsen meluisa päiväkotiryhmä.
Lapsukaiset, nuo hoivavaltion teurasjätteet, alkoivat jo lyhyen tarkastelun jälkeen erottua toisistaan. Raamattuhan käskee meidän tulla lasten kaltaisiksi, mutta kauhea totuus on, että lapset tulevat meidän kaltaisiksemme. Päätin koettaa arvailla, mitä kustakin isona tulisi. Erityisesti halusin löytää nassikan, joka jonain päivänä tekisi saman erehdyksen kuin minä aikanani yliopistoon pyrkiessäni. Olihan viatonta lasta varoitettava.
Raitiovaunun keskisillan vauhko MBD-tapaus hyppi alinomaa tovereidensa päälle, mankui huomiota, kikatti ja pälpätti lakkaamatta ja nipisteli suurella mielihyvällä niin tyttöjä kuin poikiakin. Suomen ehtymättömän viriili näyttelijäkunta oli saamassa tuoretta verta riveihinsä
Koheltavan näyttelijän takana istui kiltisti kolmessa penkkirivissä tyytyväisen näköisiä, kirkassilmäisiä, myötämielisiä, optimistisen oloisia, terveitä ja reippaita tenavia. Akateeminen pitkäaikaistyöttömyys näyttää siten harmittavasti jatkuvan.
Teknillinen korkeakoulu odotti sitä pienokaista, joka turhaan yritti sovittaa leikkiautoa päänsä kadottaneen nuken kaula-aukkoon.
Yksi vain seisoi paikallaan tekemättä mitään. Ei ammatinvalintaongelmia, maailma oli avoin.
Synkkämielinen häirikkö änkeytyi väkisin etupenkille kahden ystävyksen väliin. Niska kyyryssä ja tukka harittaen hän mutisi itsekseen, pälyili sivuilleen ja rouskutti jatkuvasti jotain epämääräisiä valkoisia pillereitä. Ylioppilaslehden, tai minkään muunkaan lehden ei tarvitsisi pelätä toimittajapulaa tulevallakaan vuosituhannella.
Vain etsimääni en ollut vielä löytänyt. Kävisikö niin onnellisesti, ettei tässä katraassa olisi ainuttakaan harhautuvaista?
Lapsijoukon jäädessä pois Kurvin kulman pysäkillä silmiini vasta osui muita hitaampi, yksinäinen ja hieman pöllämistynyt rassukka, jonka piti koko ajan roikkua opettajan käsipuolessa, jottei joutuisi hukkateille. Kun sulkeutuva raitiovaunun ovi miltei litisti tuon joukon viimeisenä poistuvan sameakatseisen autistin kumisten ikeniensä väliin, tiesin löytäneeni – tulevan sosiologin. ”Älä ryhdy sosiologiksi”, huikkasin ovenraosta. Piltti liukastui sohjoon. Pahalta näytti, mutta olinpa varoittanut.
Velvollisuuteni täyttäneenä saatoin jälleen keskittyä varsinaiseen elämäntehtävääni, pyrkimykseen jonain päivänä ymmärtää naisen suusta tullut lause. Matkalukemiseni, Sosiaali- ja terveysalan tutkimus- ja kehittämiskeskuksen STAKESin Dialogin-lehden pääkirjoitus, Vappu Taipaleen artikkeli ”Monitieteinen arviointitoiminta” siirsi tavoitteen jälleen pari peninkulmaa kauemmaksi.
JR Leskinen
