Tyyli on se TV:stä tuttu: paikalleen naulitseva katsekontakti, lievä takakeno, tarkkaan ajoitetut tauot ja vastustamattomasti etenevä puhevyöry. Olemus kertoo, ettei hänen tarvitse vaihtaa millekään erityiselle vaihteelle kehuessaan elokuvia, jotka useimmille eivät sano mitään, mutta joista Peter von Bagh sanoo sitäkin enemmän. Peterin vanha ystävä kertoo: ”Hyvä puhuja hän on aina ollut. Iso mies, joka puhuu matalalla äänellä saa aina luonnostaan huomiota. Siihen ei tarvita ylimääräistä itseluottamusta”.
Hän on kansanvalistaja luita ja ytimiä myöten. Kun 60-luvulla elokuvakerhoissa pyörinyt aktiivi törmäsi vuosien tauon jälkeen von Baghiin kaupungilla, alkoi Peter ensitöikseen alkoi hehkuttaa ja ylistää parhaillaan tiettyä teattereissa pyörivää elokuvaa. Muihin asioihin keskustelussa ei ikinä päästy.
Kuva intomielisestä lähetyssaarnaajasta ja kaikille kivasta nallekarhusta ei kuitenkaan ole täydellinen. ”Hän ei ole mikään yksiviivainen luonne, niin kuin varmaan ihmiset luulevat. Hän on sujuva seuramies, mutta äkkipikaisena hän toisinaan ajautuu ihmisten ja instituutioiden kanssa törmäyslinjalle”, kertoo Peterin vanha työkaveri. Luontaisen karismansa ja kompromisseja kaihtavan luonteensa vuoksi häntä on joskus selän takana kutsuttukin monimielisesti ”Isä aurinkoiseksi”.
Puolet uteliaisuutta ja tietämättömyyttä
Peter von Bagh edustaa tyylipuhtaasti sitä 50-luvun leffakerhosukupolvea, joka istui iltaisin takamuksensa kipeäksi kovilla puupenkeillä ja katsoi elokuvia, jotka siihen maailmanaikaan olivat yhtä harvinaisia kuin neekeri Hakaniemen Elannossa. Peter perusti itse ensimmäisen kerhonsa, Oulun teinien elokuvakerhon. Kirjoitettuaan ylioppilaaksi vuonna 1961 hän muutti Helsinkiin ja alkoi hengailla elokuvakerho Studiossa.
Koska tarjonta filmikerhoissa ei ollut suuren suurta, seurattiin vähiä elokuvia sitäkin tarkemmin. ”Intensiivisyyteen vaikutti silloin se, että vaikka se oli yksinäistä, se oli silti yhteisöllistä toimintaa. Nykyisin katsomistavat ovat ihmiselle vähemmän suopeat, kun elokuvat katsotaan videolta.”
”Tiedonhankinnassa pitää olla puolet uteliaisuutta ja tietämättömyyttä. Jos vain ajelehtii tiedon virrassa, ei tiedostamisesta tule mitään. Hirvittävän ratkaisevaa on se, ettei lähtöruudussa ole yltäkylläisyyttä, että joutuu taistelemaan tiedosta jonkin vaikean tien kautta.”
Siten ei olekaan yllätys, ettei nykyinen lähestymistapa elokuvataiteeseen saa Peteriltä täysin pisteitä. ”On tullut tämmöinen muoti, että luetellaan 50 elokuvaa, jotka pitää tuntea. Sitten siellä on kaksi vanhaa elokuvaa – ”Casablanca” ja ”Citizen Kane” – ja sitten hypätään suoraan 80-luvulle. Tämä edustaa aivan täysin näiden sinänsä ihan fiksujen kirjoittajien orientaatiota. Mutta kun arkistossa esitetään ”Sunrise”, he eivät tule paikalle. Muualla maailmassa sellaisen kanssa, joka ei tunne tätä Murnaun elokuvaa, ei vaihdettaisi sanaakaan.”
Kreivi oli käännekohta
Julkisen kriitikkouran von Bagh aloitti vuonna 1961 kirjoittamalla elokuvajuttuja Arvo Salon luotsaamaan Ylioppilaslehteen, minkä jälkeen tekstiä onkin syntynyt kohtalaisen Iijoki-sarjan verran. Samaan aikaan on valmistunut kunnioitettava määrä radio-ohjelmia, levyjen takakansitekstejä, televisiojuontoja ja -dokumentteja.
”Mä olen tehnyt näitä projekteja villillä tavalla”, määrittelee hän työtahtiaan. ”Pointsi on siinä, että kun hyppää yhteisöllisestä työstä yksin kirjoittamiseen, se on lomaa, ja kun tekee toisinpäin, se on kuin kävisi kavereiden kanssa kaljalla. Mä antaisin nuorille neuvon: Jos sulla on 3-4 projektia kesken, etkä tiedä miten selviäisit siitä, niin ota vielä yksi.”
Monille on yllätys, että von Bagh on myös flirttaillut fiktiivisen elokuvan puolella, ohjaajan roolissa. Ensimmäinen lyhytkuva ”Pockpicket” valmistui vuonna 1968. Tämä ura kuitenkin jäi lyhyeksi, kun ensimmäinen pitkä elokuva ”Kreivi” floppasi vuonna 1971. ”Menetin kipinän, kun Kreivi meni taloudellisesti perseelleen. Se oli ehkä semmoinen käännekohta. Yksinkertaisesti piti ruveta tekemään jotain muuta enkä usko, että siinä mitään menetystä tapahtui. Mutta jos se olisi käynyt toisin, niin kyllä mulla olisi ollut hihassa seuraavankin leffan idea.”
Ennen kuin von Bagh löysi suomalaisen kultakauden populaarikulttuurin, hän oli kiinteästi mukana opiskelijaradikalismissa. Näkyvin panos oli hänen osuutensa Love recordsin takakansitekstien laatijana.
”Olin hyvin lähellä tätä vasenta siipeä olematta koskaan minkään puolueen jäsen. Se oli luonnollinen toimintapiste, ja silloin saatiin suunnattomasti aikaa verrattuna nykyiseen. Se oli tehokas tapa hoitaa Suomen asioita, missä musta ei ollut mitään pahaa. Eihän sitä nyt oltaisi niin lehmämäisiä, jos opiskelijat olisivat yhtä kovakielisiä kuin silloin. Nythän alistutaan kaikkeen mahdolliseen, mitä tässä maassa tehdään.”
Radikalismin vuodet ovat jättäneet Peterille muutakin perintöä kuin ystävyyden Atte Blomin ja muiden aikalaisten kanssa eli kiinnostuksen marxilaisiin teorioihin. von Bagh tunnustautuu yhä perinteiseksi vasemmistolaiseksi vaikka ”hyvin hankalaa se on suomalaisessa käytännön politiikan kentässä”.
Pian myös romppuna
Innostus populaarikulttuuriin ei ole laantunut. Vuosien varrella von Bagh on ehtinyt tehdä kymmenittäin dokumentteja niin iskelmälaulajista kuin kansallisesti merkittävistä ajanjaksoista. Aluevaltaukset jatkuvat: lähikuukausina tulee kauppoihin kahden cd-romin multimediaesitys suomalaisen elokuvan historiasta.
Näille kaikille on kuitenkin yhteistä se, että niissä pysytellään aina menneessä ajassa, vanhassa haalistuneessa valokuvassa. ”Uuden elokuvan kohdalla en ole kovin vahvoilla, se ei innosta yhtä herkästi. En mitenkään vähättele nykyisiä elokuvia, sillä koko ajanhan tulee hyviä elokuvia. Nyt tulee vaan enemmän huteja.”
Käsi sydämelle, Peter von Bagh, ovatko kaikki kehumasi elokuvat tosiaan niin hyviä kuin väität? Käytätkö ylisanoja liikaa? ”Minä?”, kysyy hän aidosti hämmästyen. ”Eeeei… elokuvathan ansaitsisi kymmenen kertaa enemmän ylisanoja, ne ovat niin kova juttu.”
Miska Rantanen
Kuva: Nico Backström
