Pinokkio kääntäen

T:Teksti:

Huhtikuisena iltana vuonna 1959 kokoontui Uuden ylioppilastalon ravintola Hansassa kolme nuorta miestä: Arvo Salo, Pentti Saarikoski ja Pekka Tarkka. Salo oli vasta voittanut Matti Klingen Ylioppilaslehden päätoimittajanvaalissa äänin 10-9, ja alkoi kehitellä lehdelle 60-lukulaista, omanlaistaan konseptia. Hänen – niin kuin monen muunkin – huomio oli kiinnittynyt 21-vuotiaan Saarikosken sujuvaan sanankäyttöön.
    Saarikoskelta oli jo julkaistu kaksi runokokoelmaa, hän oli myös herättänyt huomiota muun muassa käännöksillään sekä kirja-arvioillaan. Salo arvosti Saarikosken ”fyysistä, osuvaa ja konkreettista” kirjoitustyyliä, joten hän pyysi tätä Ylioppilaslehteen pakinoitsijaksi. Saarikoski suostui ilomielin.

Aseena parodia, tähtäimessä auktoriteetit

Ylioppilaslehdessä Saarikosken Nenä vuodatti viikottaisia totuuksiaan seuraavat kaksi vuotta, oli suuri alusta alkaen ja kasvoi jatkuvasti. Saarikoski oli käänteinen Pinokkio.
    Nenä ampui taitavasti vähän joka suuntaan. Aseena oli parodia, maalitauluina ennen kaikkea vanhat auktoriteetit: kirkko, Erkko, armeija, vanhan polven kirjailijakaarti, kulttuuritoimitukset, konservatiivisuus ylipäätään. Tuli oli tarkkaa, mutta epäsuoraa. Saarikoski edellytti lukijoiltaan laajaa sivistystä ja oivaltamisen kykyä. Kärryille noustakseen piti kulkea pitkä matka.
    Kirjallisuuskriitikko Pekka Tarkka, joka on toimittanut Nenän pakinoiden kootun laitoksen (Nenän pakinat, Otava 1995), toteaa Saarikosken tehneen ”välirikon suomalaisen pakinan kaskuilevaan perinteeseen”. Sanaleikit ja helppo hauskuuttaminen eivät riittäneet; nauru oli rankaisevaa, ei parantavaa eikä rakentavaa. Kieli oli väline, joskin tärkeä sellainen.
    Nenä haistoi tuulen suunnan. Poliittisia Ylioppilaslehden Nenät eivät vielä olleet (nimimerkki jatkoi myöhemmin Uudessa Suomessa ja Kansan Uutisissa), mutta sieraimet levisivät samojen asioiden edessä, joille vasemmistolainen 60-luku haistatteli.
    Useat nauroivat, jotkut eivät. Nenä ärsytti monia vapaamielisyydellään. Esimerkiksi yliopiston rehtori Edwin Linkomies tuohtui saadessaan selville, että Saarikoski oli – ensimmäisenä Ylioppilaslehden historiassa – ujuttanut vittu-sanan lehteen. Vuonna 1960 kyseessä oli niin kova sana, että se täytyi piilottaa sanaleikin sisään.

Raskas viitta, kuningasmantteli

Nenän pakinat luettiin tarkkaan, myös muissa kuin ylioppilaiden piirissä. Ne olivat olennainen osa Ylioppilaslehteä, jota seurattiin valtakunnanlaajuisesti. Salo palkittiin myöhemmin Eino Leinon palkinnolla, koska hänen päätoimittamaansa Ylioppilaslehteä pidettiin ”maan vilkkaimpana, hilpeimpänä ja seuratuimpana kulttuuripoliittisena orgaanina, esikuvallisen vapaana julkisen keskustelun vireilläpitäjänä”.
Ylioppilaslehden kautta kävi kääntymässä kovin nuori kirjoittajakaarti: Salon lisäksi mm. Jörn Donner, Pekka Haukinen (pakinoitsija Johnny Walker), Jaakko Iloniemi, Pentti Linkola
    Sekalaisessa seurakunnassa Saarikosken rooli oli narrin. Nenän pakinat kuuluivat luontevana osana narrin karriääriin. Ura oli alkanut jo nuorena, perheen piirissä ja peilin ääressä. Peili oli itseään lakkaamatta tutkiskelevan, itselleen(kin) irvistelevän Narkissoksen tärkeä ikkuna ulkomaailmaan.
    Pellen julkisuuspiiri kasvoi väistämättä. Nuori varhaiskypsä Saarikoski huvitti ikätovereitaan milloin Norssin pihamaalla, milloin keikkumalla Johanneksenkirkon lehtereillä. Ja lopussahan oli tunnetusti varhaisraato, boheemi runoilijanretku, jota koko kansa piti pilkkanaan.
    Mutta se parhaiten nauraa joka viimeksi nauraa. Nenä on kestänyt kauemmin kuin niistäjänsä.

Heikki Aittokoski
Piirros Sampsa Voutilainen