Dekkarin lukemisen pitää olla hauskaa. Mutta Jouko Raiviolle ja Kirsti Manniselle tämä ei riitä: myös kirjoittajilla pitää olla lystiä murhajuonen kehittelyssä ja loppuhuipennuksen luomisessa. Heidän lajinsa on ”ilosteleva salapoliisiromaani” kuten kirjailijat itse asian ilmaisevat.
Manninen ja Raivio ovat viimeisen viiden vuoden aikana kirjoittaneet yhdessä viisi 1800-luvun lopulle sijoittuvaa dekkaria. Uusin, ”Stenvallin tapaus”, ilmestyy näinä päivinä, ja on sarjan sankarien Matilda Ehrstömin ja Johannes Caloniuksen viimeinen yhteisesiintyminen.
Idea historiallisten dekkarien kirjoittamiseen syntyi Raivion ja Mannisen kahvikeskusteluissa Kokkolassa pidetyssä viihdekirjallisuuden seminaarissa, missä Manninen oli alustajana ja Raivio saamassa virikkeitä Jerry Cotton -sarjaa käsittelevään graduunsa. ”Jouko kertoi haaveilleensa historiallisen dekkarin kirjoittamisesta, mutta hänellä ei ollut tarvittavaa historiallista tietämystä. Minä sanoin, että `jukolauta, minähän olen historioitsija’ ja siitä se lähti yhdeltä istumalta”, Kirsti Manninen kertoo pulppuilevaan tyyliinsä. Itse asiassa hän ei ole hetkeäkään hiljaa: Kun Raivio aloittaa lauseen, keskeyttää Manninen hänet muutaman sanan jälkeen ja aloittaa loppumattoman sanatulvan. Nämä kaksi todella täydentävät toisiaan!
”Minulle oli heti selvää, mille aikakaudelle tarinoiden piti sijoittua. 1800-luvun loppupuoli oli valtavan murroksen ja suureen väännön aikakautta. Siihen kuuluivat iso raha, iso rikos ja isot intohimot”, Manninen innostuu.
Henkilöhahmoistakin päästiin pian yhteisymmärrykseen, Manninen jatkaa: ”Olen aina ihaillut 1800-luvun naiskirjailijoita, erityisesti noita kirjoittavia opettajattaria, jotka tarkastelivat ympäristöään valtavan terävästi. He olivat myös arvostettuja, varsinkin jos heillä oli taloudellista itsenäisyyttä.” Pariksi opettajatarneiti Matilda Ehrstömille valittiin köyhä maalaisylioppilas Johannes Calonius. ”Kun yhdistimme Matildan ja Johanneksen kaikin kestävin 1800-luvun verisukulaissitein, saimme erottamattoman parin, jossa on vääntöä”, Manninen sanailee.
Kuristamisfiilikset kuriin
Kertojaongelman kirjailijat ratkoivat siten, että Matilda ja Johannes kuljettavat vuoroluvuissa tarinaa. ”Ensin yritimme kirjoittaa tekstiä yhdessä, mutta emme saaneet edes yhtä sivua valmiiksi. Teki mieli kuristaa toisemme”, Raivio muistelee. Nyt Raivio ja Manninen käyvät yhdessä läpi lähdemateriaalin, kehittelevät juonen ja hahmot. Sen jälkeen molemmat sulkeutuvat omiin kammioihinsa kertomaan tarinaa.
Kun on korppujen vaihdon aika, alkaa varsinainen vipinä. ”Jouko lukee Matildan noin 35 liuskan luvun ja poistaa joka toisen adjektiivin, kaikki vihreät hatut, sisutuskuvaukset ja ruokalistat, jotka eivät millään muotoa kuulu juoneen. Minä puolestani lisään Johanneksen lukuun hajut, maut, vaatteet ja värit sekä kaikki ne arkiset yksityiskohdat, joita Jouko ei murhaajan perässä hiippaillessa ole tullut ajatelleeksi. Esimerkiksi sen, miltä jäätynyt, hikinen sukka tuntuu jalassa”, Manninen kuvaa kahden kirjailijan välistä työprosessia.
Manninen ja Raivio perehtyvät tarkkaan kirjojensa tapahtuma-aikaan, eikä heitä ainakaan vielä ole saatu kiinni pahoista historiallisista virheistä. ”Historialliset tapahtumat täytyy rekonstruoida tarkkaan. Kun ”Punavuoren keisarinnassa” matkustettiin junalla Hämeenlinnasta Helsinkiin, kävimme rautatiemuseossa kokeilemassa, miltä tuntuu nousta junavaunun astinlaudalle”, Manninen ja Raivio kertovat.
Antoisinta lähdemateriaalia ovat aikakauden sanomalehdet, jotka Manninen ja Raivio käyvät läpi pikkuilmoituksia myöten. Hauskat ajankohtaiset ”gägit” pääsevät mukaan kirjoihin. ”Ruumisvaunu Bulevardilla”-kirjassa hurjastellaan velosipedeillä, jotka levisivät nopeasti 1800-luvun lopulla. Helsingin poliisimestari kauhisteli tuolloin pikajalkojen aiheuttavan liikennekaaoksen maan pääkaupungissa.
”Meidän työmme suurimpia viehätyksiä on tehdä tulkintoja. Mitä Matilda ajattelee, kun hän matkustaa Aleksis Kiven arkkuunpanijaisiin tietäessään, kuinka ruokoton jätkä kirjailija oli ollut? Vertasin Matildaa omaan äitiini: mitä hän tuumisi, jos hän joutuisi roisista alkoholin käytöstä tunnetun, Finlandia-palkinnolla kiitetyn runoilijan hautajaisiin. Suurta kriittisyyttä ja vastenmielisyyttä tietysti”, Manninen naurahtaa.
”Suuret tapahtumat ovat aitoja, fiktio syntyy tulkinnoista, henkilöhahmoista ja heille tapahtuneista sattumuksista. Me vain hiukan jatkamme ajatuskulkua. Kirjoissa fiktioistamme tulee syvästi totta.”
Vaikka Matildan ja Johanneksen on aika jättää hyvästit ystävilleen, eivät Raivio ja Manninen jätä lukijoitaan lehdelle soittamaan. Raivio yrittää hyssytellä tulevaisuudensuunnitelmien kertomisessa, mutta Manninen on jo täydessä vauhdissa: ”Me pidämme vain vuoden hengähdystauon ja siirrymme sitten uuteen aikakauteen. Seuraavat historialliset seikkailut käydään Suomenlinnan maisemissa 1700-luvun lopun Suomessa.” Ei siis hätää, lisää ilostelevia murhia on tiedossa!
Nina Korhonen
Kuva: Lauri Mannermaa
