Onko nyt naisten vuoro?

T:Teksti:

Helsinki 1995. Maailman lehtien otsikot kirkuvat sukupuolisotaa Suomessa, blondien kostoa. Yliopiston naistutkimuksen instituutissa järjestetyn Pelon maantieteen kurssin naiset ovat osana omaa terapiaansa päättäneet ”päästä tasoihin” sortajiensa kanssa. Tappamalla seitsemän miestä Lammassaaressa, keskellä Helsinkiä.
    Tosin vain Anja Kaurasen uusimmassa romaanissa Pelon maantiede.
    Naistutkimuksen instituutin esikuva, Helsingin yliopiston Kristiina-instituutti on saanut olla rauhassa kirjallisen näköispatsaan rajuista puuhista huolimatta. ”Joku Annan toimittaja vain soitti kollegalleni ja pyysi viiden minuutin pikaluennon siitä, mikä on abjekti”, naurahtaa instituutin tuore naistutkimuksen professori Aili Nenola.
    Anja Kaurasen romaani ratsastaa ajankohtaisen aiheen aallonharjalla – ja laajentaa samalla ehkä keskustelun piiriä – käsitellessään naisten pelkoa ja tukahdutettua raivoa miehiä kohtaan. Aili Nenola uskoo miesvihan nousseen pintaan osaksi siksi, että julkisuudessa keskustellaan nyt entistä enemmän siitä väkivallasta, jonka kohteeksi naiset joutuvat. ”Vähitellen tulee tilanne, jossa naiset alkavat miettiä, annetaanko me tilanteen jatkua, ollaanko vain uhreja ja voisiko asialle tehdä jotakin. En usko kuitenkaan, että siitä koskaan mitään enemmistöliikettä tulee.”
    ”Kyllä naisissa on aika paljon pelkoa ja tukahdutettua vihaa – eri vaiheissa eri tavalla. Se riippuu henkilökohtaisista kokemuksista. Tunteita käsitellään eri tavoin: usein esimerkiksi huumorilla, jolla se pyritään muuttamaan toisensuuntaiseksi energiaksi.”

Kokemuksen kautta tietoon

Aili Nenolan akateemiset juuret ovat kulttuurintutkimuksessa. Hän vastasi Turun yliopiston naistutkimuksen opintokokonaisuudesta ja hoiti folkloristiikan ja uskontotieteen professuuria tullessaan kesällä valituksi Kristiina-instituuttiin. Nenola korostaa, ettei naistutkimus ole ainoastaan mielenkiintoinen lisä tutkimuksen kenttään, vaan se saattaa myös vakavasti haastaa aikaisemman tutkimuksen tulokset ja sisällön.
    Naistutkimukselle on ominaista uudenlainen näkökulma: kokemuksellisen tiedon merkityksen myöntäminen. ”Tutkimusta tehdään aina tietyssä paikassa ja tutkijaan vaikuttavat tietyt kokemukset, jotka miehillä ja naisilla ovat erilaiset. Tutkijan maailmankatsomuksella, johon sukupuolisuus olennaisesti liittyy, on suuri merkitys teorioiden, käsitteiden, näkökulmien ja painotusten valinnassa. Tämä koskee erityisesti humanisteja ja yhteiskuntatieteilijöitä.”
    ”Olisi hyvä, jos tutkijat lakkaisivat ajattelemasta, että kun tehdään tutkimusta, se tapahtuu ainoastaan tästä ylöspäin”, sanoo Nenola ja vetää sormellaan viivan kaulansa yli. ”Ihminen on tutkimuksessa kokonaisena mukana.”

Eristyykö naistutkimus?

Aili Nenola pitää hyvänä sitä, että naistutkijat opettavat ns. perinteisissä oppiaineissa, sillä näin naistutkimuksen uudet ideat voidaan integroida osaksi ”traditionaalista” tutkimusta. Naistutkimusta ei hänen mielestään saa eristää muusta tieteentutkimuksen kentästä. Vaarana on, että näin kuitenkin tapahtuu, sillä asiallista kritiikkiä ja keskustelua naistutkimuksesta saa turhaan hakea. Naistutkimuksesta on tullut tabu, jonka kritisoiminen saa aikaan kovan vastaiskun, jossa leimakirves heilahtaa herkästi. Aili Nenola myöntää keskustelun puutteen ongelmaksi.
    ”Voi olla, ettei kriittistä keskustelua naistutkimuksesta käydä tarpeeksi. Joillakin naistutkijoilla on taipumus pitää tiukasti kiinni siitä, kuka saa keskustelua käydä ja kuka ei.”
    ”Mutta ei kommunikaation vähäisyys ole kiinni pelkästään naistutkijoista. Laitoksilla ja oppiaineissa on vieläkin tietynlaista torjuntaa naisnäkökulmaa ja naistutkimuksen tuloksia vastaan”, Nenola sanoo. Hän ei kuitenkaan usko, että kyse olisi naisvihasta – ennemminkin ”henkisestä laiskuudesta ja välinpitämättömyydestä.”

Jarno Forssell