1 §
Puoli vuotta on kulunut siitä, kun maaliskuun terveysfasismi – Laki toimenpiteistä tupakoinnin vähentämiseksi annetun lain muuttamisesta – astui voimaan. Olin niin shokissa, että pyörin kolme päivää julkisissa tiloissa ja yskin sitkaita kolmen kuutiosenttimetrin kokoisia tervaklimppejä ympärivuorokautisesti. Taukoja pidin vain vetääkseni silloin tällöin röökin.
Maaliskuun neljäntenä päivänä mietin, lopettaisinko sosiaali- ja terveysministeriön asiaa valmistelleet virkamiehet vaiko tupakoinnin.
Kumpikaan ei onnistunut. Olen liian nössö turvautuakseni aseelliseen vastarintaan, ja karsinogeeniset harrasteenikin ovat ryöstäytyneet täysin omille poluilleen: aski Camelia päivässä.
Laissa toimenpiteistä tupakoinnin vähentämiseksi annetun lain muuttamisesta (5 luku 12 §) sanotaan: ”Tupakointi on kielletty: (…) virastojen ja viranomaisten sekä niihin verrattavien julkisten laitosten yleisölle ja asiakkaille varatuissa sisätiloissa sekä (…) sisätiloissa järjestettävissä yleisissä tilaisuuksissa, joihin yleisöllä on esteetön pääsy.” Milloinkohan annetaan Laki tupakoinnin vähentämiseksi annetun lain muuttamisen muuttamisesta, jossa Suomi määritellään sisätiloissa järjestettäväksi yleiseksi tilaisuudeksi, johon yleisöllä on esteetön pääsy?
2 §
Uusi tupakkalaki ei siis lopettanut tupakointiani, mutta jotakin paljon olennaisempaa kyllä: tupakoinnin Helsingin yliopiston päärakennuksen ruokalan pienessä välihuoneessa. Terveyssyöpä ulotti niljakkaat etäispesäkkeensä kulttuurihistoriallisesti merkittävään paikkaan. Siinä huoneessa on nimittäin aikojen saatossa kärytellyt kymmeniä (satoja?) tuhansia ylioppilaita, joukossa tietysti myös entisiä tulevia vaikuttajahenkilöitä.
Siinä huoneessa ovat tupakoineet keskeislyyrikot asianmukaisissa kankkusmorkkiskurimuksissa ja sommitelleet maailmantuskaisia sana-asetelmia. Siinä huoneessa ovat tupakoineet pitkätukkaiset vasemmistoradikaalit punomassa huvittavia juonia kapitalistisen riistoyhteiskunnan pään menoksi. Siinä huoneessa ovat tupakoineet villapaitavihreät keskustelemassa luomutuotteista. Siinä huoneessa ovat tupakoineet kansallismieliset ylioppilaat ja sanoneet toisilleen: ”Hei, näitsä sen rynnäkkökiväärin viimesessä Violence Monthly -lehdessä?” Siinä huoneessa on lausuttu paljon hienoja lauseita ja ajateltu hienoja ajatuksia – rööki suussa.
3 §
Minä tupakoin siinä huoneessa torstaina 31.8.1995 noin kello 12.
Halusin tehdä sen vielä yhden kerran. Tuli vähän nekrofiili olo, mutta kyllä se hyvältä tuntui. Sinertävä savu valloitti ällöttävän steriilin huoneilman ja häiritsi niitä vajaata kymmentä opiskelijaa, jotka yrittivät nauttia herkku-, kevyt- tai peruslounaistaan (olen pahoillani).
Ei ollut edes niitä kotoisia tuhkakuppeja, joiden laitojen yli stumppimerellä oli tapana vyöryä. Oli pakko sammuttaa savuke kahvilautaselle.
Ihme kyllä, kukaan ei valittanut tupakoinnistani. Ei tullut ketään sanomaan lentoemäntämäisesti, että ”pyydämme sammuttamaan savukkeenne”. Rööki maistui hyvältä, juuri siinä huoneessa.
En kai vain ollut viimeinen?
Helsingissä 1. päivänä syyskuuta 1995
Nikotiiniaddiktit ry:n varapuheenjohtaja
Heikki Aittokoski
