09. toukokuuta 2018
Teksti: | Kuvat: Jussi Särkilahti

Yrittäjä Tua Backman päätti järjestää messut, joita Suomessa ei ollut ennen nähty.

Ensimmäisen Rolexinsa hän osti vuonna 1994. Seitsemäntuhatta markkaa, ”perhanan kallis kello”.

Asfaltinväriseen puvuntakkiin sonnustautunut mies seisoo puhujalavalla, vilkaisee paksusankaisten silmälasiensa takaa sivupöytiin ja kertoo kellosivistyksestä rennosti kuin sihauttaisi kaljatölkin auki.

Yleisöä on maaliskuisena lauantaiaamuna vasta kymmenkunta, pääosin kolmekymppisiä miehiä. On kahisevaa ulkoilutakkia ja sänkipartaa, jonka pituus on jossain rennon ja huolitellun kaidalla rajavyöhykkeellä.

Tapahtumatila Ruohis on Helsingin Ruoholahden kauppakeskuksen toisessa kerroksessa, Jyskin ja Tokmannin naapurissa. Heti sisäänkäynnin vieressä seisoo Harley Davidson -moottoripyörä.

Tervetuloa KARHU The MAN -miestenmessuille!

Lavalla luennoiva mies on Mikko Sokero, Kellolehden kustantaja. Takavuosina hän päätoimitti muun muassa Oho!-juorulehteä ja ehti istua vankilassakin oman kelloliikkeensä ryöstön lavastamisesta. Mutta nyt hän pääsee esityksensä huippukohtaan.

Jos kävisi niin posketon mäihä, että Walesin prinssi Charles kutsuisi kuninkaalliselle illalliselle, mitä miehen olisi tehtävä?

Käytettävä nahkarannekkeista, litteää kultakelloa. Ei missään nimessä digitaalista sporttiajannäyttäjää.

”Villeimmät tyypit voivat mennä nahkarannekkeisen teräskellon kanssa, mutta se on jo hurjan uskaliasta.”

Pilottitakkiin, maastohousuihin ja mustaan pipoon pukeutunut mies tallustaa lavan lähistölle. Hän kuuntelee muutaman sekunnin. 180 asteen pyörähdys, eikä miestä näy koko loppupäivänä.

Luennon päätteeksi Sokero harppaa lavalta yhdellä askeleella. Tänään ranteessa on Parmigiani, 17 000 euroa.

Sivummalla puheeksi tulee Tua Backman, koko miestenmessut ideoinut yrittäjä. Backmanin firmoista merkittävin on Bretelle-liike, joka kauppaa solmioita, taskuliinoja ja muita miesten asusteita. Paremmin hänet tunnetaan Tua Casa -lifestyleblogistaan ja toraisaan eroon päättyneestä avioliitostaan takavuosien kiekkotähden Esa Tikkasen kanssa.

Sokerolla on Backmanista vain hyvää sanottavaa:

”Aivan uskomaton tyyppi, niiiin yrittäjä! Vain se on niin hullu, että lähtee hirveellä riskillä järjestää tätä.”

 

Kolme viikkoa myöhemmin Bretelle-asustemyymälän edustalle, Helsingin Ullanlinnaan, pyyhkäisee viininpunainen katumaasturi. Kova jarrutus, töksähtävä pysähdys.

Ovesta työntyvät seeprakuvioiset, ugg-malliset talvisaappaat. Sitten isot aurinkolasit. Tua Backman on myöhässä.

Hän ilmoittaa topakasti, että nyt lähdetään kahvilaan. Lähistöltä ei löytynyt parkkipaikkaa.

”Ootteko ennen käyneet Löylyssä?”

Takapenkillä lojuu laskettelusuksia ja -monoja ja tallinnalaisen Kaubamaja-tavaratalon kassi. Ainoan tyhjän takapenkkipaikan turvavyö ei toimi.

”Mä ajan varovasti”, Backman lupaa, kiihdyttää Korkeavuorenkatua etelään niin lujaa, että risteyksessä on otettava ovesta tukea, ajaa läpi Eiran, sieltä Hernesaarenrantaan ja pyöräyttää lopuksi auton siististi taskuparkkiin.

Saatuaan eteensä latten Backman alkaa päivitellä messujen kohtaamia ongelmia.

”Ihan katastrofi. Musta tuntuu, että jos miehet ois ollu tapahtuman takana, ne ois kuohittu.”

Backman oli jo vuosia sitten saanut idean miesten omista lifestylemessuista, kun sellaisia kerran oli naisillekin. Keväällä 2017 hän perusti tapahtuman Facebook-sivut ja alkoi sen jälkeen etsiä yhteistyökumppaneita. Sitten tuli lokakuu, ja #metoo-kampanja repi esille äijäkulttuurin tunkkaisimman sopukan.

Kampanja paisui, ja valpastuneen katseen alla The Man -tapahtuma alkoi näyttää yhä enemmän äijäilyn Disneylandilta. Messujen alueille annettiin sellaisia nimiä kuin Man Cave ja Red District, ja helmikuussa 2018 itse tapahtuma ristittiin olutsponsorin mukaan KARHU The MAN Miestenmessuiksi. Markkinointilause lupaili ”bisnestä, urheilua, nautintoaineita, vapaa-aikaa, pelejä, tekoälyä, terveyttä, muotia, hyvinvointia, teknologiaa, rakkautta ja seksiä”, joista monen huomio jämähti somesta päätellen nautintoaineisiin ja seksiin, jotka epäilemättä pyörähtivät mielessä rähinäkänniksi ja male gazeksi.

Verkkokeskusteluissa yksi kirjoitti ”mitä vittuu”, toinen epäili parodiaksi, kolmas vertasi Soldiers of Odin -ämpäreihin, neljäs Danten helvettiin, viides aikoi ostaa lipun läpällä ja kuudes ei edes pilaillakseen. Anarkisti Suvi Auvinen vinoili, että ”ÄIÄ” on kyhännyt tapahtuman karskin ilmeen Paintilla, minkä jälkeen koomikko Iikka Kivi ehdotti messuille askartelunurkkaa, jossa ”Lauri Törhönen, Panu Rajala ja Tomi Metsäketo opettavat, miten rakennetaan ahdistelunpitävä syytesuoja”.

Sponsoreita alettiin painostaa somessa ja sähköpostitse, Backmanin mukaan ”#metoon ja feminismin nimissä”. Neljä yritystä perui tukensa, osa viime tipassa. Viimeiset kaksi viikkoa oli varattu markkinointiin, mutta nyt pitikin estää koko tapahtumaa murenemasta.

On vaikea uskoa, että kiivaat reaktiot tulivat täytenä yllätyksenä, mutta niin Backman väittää. Hänen mielestään kyse oli itse asiassa hyökkäyksestä naisia vastaan: Järjestäjäjoukko koostui Backmanin lisäksi kahdesta naispuolisesta ystävästä. Lisäksi osallistujissa oli monta naisyrittäjää.

”Jos feministit haluaa, että naiset pystyy yrittämään tasa-arvoisesti miesten rinnalla, kannattais miettiä, mitä sabotoi. Eikä nää messut olleet kannanotto, vaan kaupallinen tapahtuma, jonka kohderyhmänä oli tietyntyyppiset miehet. Et sä järjestä lihangrillausmessua vegetaristeille.”

 

Kuva: Jussi Särkilahti.

Tua Backman.

 

Jos tuntee Backmanin nettipersoonan, ei välttämättä ihmettele, että miestenmessut on nähty muunakin kuin kaupallisena tapahtumana.

Tua Casa -blogi kertoo kolmen lapsen yksinhuoltajaäidin talonrakennusprojektista Lauttasaaressa. Blogit.fi-sivuston laajassa listauksessa se on viiden suosituimman joukossa luokassa ”Rakentaminen ja remontointi”. Mikä tahansa remppablogi ei ole kyseessä. Joskus kirjoittaja tarkastelee taidetta New Yorkin Guggenheim-museossa (”Monesti pitää kuolla tullakseen todella hyväksi.”), joskus lounastaa yrittäjäkollegoiden kanssa (“Ystäväni Outi sai ehkä potkut Diilistä, mutta oli mukana auttamassa Miraa voittoon.”). Erityisen tiuhaan postauksissa vilisee aforismeja (”Kaikkiin ihmisiin ei voi luottaa. Joku saattaa näyttää hiekkarannalta, mutta onkin juoksuhiekkaa.”)

Huomattava osa mietelauseista perustuu ajatukseen miesten ja naisten vastakkaisuudesta. Tuloksena on sekoitus Miehet ovat Marsista, naiset Venuksesta -retoriikkaa ja Audin entistä myyntijohtajaa Esko Kiesiä, joka tyrmistytti vuonna 2009 vertaamalla naisia autoihin ja korkokenkiä jousitukseen.

Backmanin vertauksia:

Miehet ovat kuin parkkipaikkoja: Kaikki parhaat ovat varattuja ja vapaissa on invamerkki..;)

Naiset harvoin itkevät exiensä perään. Miehet taas ovat kuin busseja; ne tulevat aina takaisin.

Jotkut naiset etsivät ritaria, toiset miekkaa.

Viime lokakuussa Backman julisti, että ”Miehet haluavat menestystä ja seksiä. Naiset haluavat kaiken.” Miestenmessuihin liittyvän jupakoinnin aikaan hän kirjoitti blogin otsikolla He too – saako miehille järjestää messuja. Teksteissä hän kaipaa näkyvää miestenpäivää, ihmettelee sukupuolikiintiöitä ja uskoo naisen olevan naisen pahin vihollinen.

Tämäntyyppiset postaukset keräävät Backmanin mukaan parhaimmillaan yli tuhat kommenttia: sähköpostiin, blogin kommenttikenttään, keskusteluryhmiin.

”On turha kirjoittaa, jos ei tule keskustelua. Mä kirjoitan, mihin mä uskon, ja silloin on helppo seistä niiden sanojen takana, vaikka ne keskustelut onkin aika… vahvoja.”

 

Kuva: Jussi Särkilahti.

 

Ruohiksen puhujalavalla seisoo syntymäpäiväsankari, Suomen tunnetuin kiinteistönvälittäjä Jethro Rostedt. Paljon onnea vaan, laulaa yleisö.

”Älkää laulako, kun nää on miesten messut!” rähähtää Rostedt.

Hetkeä aiemmin hän on luennoinut kädet viuhuen asuntosijoittamisesta. ”Niinkin kusinen mesta kuin Rovaniemi” on sijoitusasunnolle hyvä paikka. Kuulijoita on jo muutama kymmenen.

Yleisökysymykset jäävät niukoiksi, ja pian Rostedtilla on jo kiire kohti ovia. Mutta nopea näkemys miestenmessuista?

”Otan mielelläni fyrkat pois sekä naisilta että miehiltä. Ja niiltäkin, jotka ei tunne olevansa kumpaakaan!”

Rakkauskonsultti Angel Goan vastaanotto on auki koko messupäivän. Kädessä on lasi Karhun sponsoroimaa ruisolutta – näön vuoksi, koska hän ”ei oikeastaan juo”. Prätkätakki on pinkki ja piikkikorot korkeat kuin rumpukapulat.

Angel kertoo olevansa Intiassa syntynyt, 13-vuotisesta avioliitosta eronnut äiti ja vuosia maailmaa kierrellyt rakkaustiedon lähettiläs. Hän kauppaa messuilla Love in 5 Weeks -verkkokurssiaan, 297 euroa. Angelin mielestä sukupuolten suhteet ovat vinossa: naiset ovat vieneet työelämässä omaksumansa maskuliinisen tekijän roolin myös ihmissuhteisiin.

”On miesten dna:ssa tarjota naiselle. Nykytilanteessa miehet ovat menettäneet arvonsa. Miehet eivät ole herrasmiehiä, jos naiset eivät ole prinsessoja”, hän kertoo hymyillen.

Millaisia miehiä hänen puheilleen tulee? Taas leveä hymy.

”Pikkupoikia puvuissa. Niin eksyksissä. He eivät tajua, että rakkaus kuuluu heillekin. Heitä kohtaan voi tuntea myötätuntoa.”

Angel Goa ei totta vie ole ainoa, joka on alkanut pohtia miehen paikkaa. Viime vuosina miehuudesta on kirjoitettu pinoittain kirjoja ja lehtijuttuja, jotka julistavat maskuliinisuuden olevan kriisissä ja rikki, jopa kuollut. Liberaalit ilkkuvat perinteistä miehuutta niin hauraaksi, että sitä korostaakseen on tilattava ”tosimiehen kasvispizza”, jossa on lihaa neljässä eri muodossa, ja ostettava suihkugeeliä sinimustassa pullossa, jossa on lieskoja tai ruutulippu.

Tai mentävä miestenmessuille ajamaan lentosimulaattorilla.

Uutta puheissa on vähän. Oikeasti maskuliinisuus on kuin markkinatalous: kriisi ja epävarmuus ovat osa järjestelmää. 1600-luvulla yläluokkaiset länsieurooppalaismiehet pukeutuivat korkokenkiin erottuakseen pelloilla rämpivästä rahvaasta, mutta lopettivat, kun korot tulivat naisten muotiin. 1800- ja 1900-luvun vaihteen urbaani keskiluokka pelkäsi miehuutensa katoavan tympeisiin toimistoihin, ja pian populaarikulttuuri alkoi romantisoida metsureita, lännenmiehiä ja Tarzania.

Viime vuosien kriisipuheet taas liittyvät siihen, että työmarkkinoilla tarvitaan enemmän kykyä istua keskittyneesti aloillaan kuin iskeä lujaa lekalla, että all male paneleista on tullut yleinen hihittelyn aihe ja että perinteisen mieheyden oletusasetukset, kuten perheenelättäjyys, ovat vanhentuneet. Tosin tästäkin sosiologit ovat kirjoittaneet jo kymmeniä vuosia.

Uudempaa on puhe myrkyllisestä maskuliinisuudesta. Termillä viitataan esimerkiksi perinteisen mieskuvan väkivaltaisiin puoliin, jotka ovat tuhoisia myös miehille itselleen. Ajatuksena on, että kun saa nyrkkiä naamaansa jo koulun pihalla, vaikuttaa se väistämättä ihmiseen myös aikuisena. Kuten monet muotikäsitteet, myös myrkyllinen maskuliinisuus kärsii paikoin inflaatiosta: siitä on tullut valtava huussinkuilu, johon voi kipata yhteiskunnallisia ongelmia kouluampumisista ilmastonmuutokseen.

Myrkyllisyyttä ja kriisiä päivitellessä voi myös helposti unohtua, että ahtaalla on lähinnä yhdenlainen käsitys miehuudesta: pukukoppipuheita viljelevä KARHU The MAN, ei esimerkiksi koulutettu latteisä.

 

Kuva: Jussi Särkilahti.

 

Ravintola Löylyssä on hyvinvoiva lounasvilinä: tikkitakkeja, lastenvaunua, kalliiden aurinkolasien takaa avautuva merinäkymä.

Backmanin mielestä on ”vitsi” väittää, että perinteinen maskuliinisuusnormi olisi syynä pienen miesryhmän ongelmakäyttäytymiseen.

”Mulle sana alfauros viestittää, että mies on itsevarma ja rehellinen. Yhteiskunnan ongelmat tulevat muualta.”

Maskuliinisuuden kriisin Backman allekirjoittaa, mutta kuulostaa laitaoikeistolaiselta kirjailijalta Timo Hännikäiseltä tai miesasiamies Henry Laasaselta sanoessaan, etteivät syynä ole ahtaat rooliodotukset, vaan feminismi. Se on Backmanin mielestä sekoittanut sukupuolten rooleja, ja nyt naiset ja miehet eivät tule toimeen. Todisteena ovat vaikkapa 1900-luvun jälkipuolella lisääntyneet avioerot. (Mihin äkkiväärä voisi huomauttaa, että erotilastot eivät todista suhteita aiempaa onnettomammiksi. Pikemminkin ne kertovat siitä, että ennen ei ollut sosiaalisesti tai taloudellisesti mahdollista lähteä onnettomasta liitosta.)

”Virossa on hyvä sanonta, että mies on perheen pää ja nainen kaula. Siinä voi miettiä, kumpi määrää oikeasti. En silti ymmärrä, miten ois keltään pois, että mies sais kokea olevansa vahva ja kunniallinen”, Backman sanoo.

Feministi ehkä toteaisi, ettei vahvuudessa ja kunniallisuudessa mitään pahaa olekaan, vaan siinä, että perinteinen käsitys niistä perustuu usein oletukseen miesten paremmuudesta.

Backman korostaa olevansa nimenomaan tasa-arvon asialla.

”Ei se mun mielestä vaadi, että miehistä pitäis tulla pehmeempiä. Naisilla ja miehillä on eri heikkouksia ja vahvuuksia. Tasa-arvo ei tarkoita, että sukupuolten pitäis olla samanlaiset.”

Backman alkaa kertoa kahdesta kouluikäisestä pojastaan ja tyttärestään. Pojista hän sanoo kasvattavansa perinteisiä miehiä, laittavansa heidät kantamaan ruokaostoksia ja pikkusiskon luistinkassia. Tyttärestään hän tahtoo koripalloa pelaavan ”taistelijan”, sillä sellainen Backmanista itsestäänkin kasvatettiin.

Joku voisi nähdä juuri tässä osasyyn ongelmiin: tyttöjä on jo vuosikymmeniä rohkaistu, että he voivat tehdä mitä tahansa, mutta monille pojille kerrotaan yhä, mitä he eivät saa olla. Kun perinteisen mallin tosimies ei esimerkiksi voi itkeä, ainoa sallittu negatiivinen tunne on viha.

Jos naisten ja miesten väliset erot ovat rikkaus, entä miesten väliset, Tua?

”Ehdottomasti.”

Backman mainitsee, että hänenkin lähipiirissään on ihmisiä, jotka ovat ”biologisesti molempia sukupuolia”, ja heidän huomioimisensa on nykypäivän suuri onni. Ongelma ei olekaan vähemmistöjen kuunteleminen, vaan enemmistön parjaaminen, hän toteaa. Ja valtavirtaa hän katsoo perinteisine ihanteineen edustavansa.

”Jos on yks tai kaks sadasta, sillä ei voi polkea 99:n muun oikeutta olla mitä ne on. Tuntuu, että nykypäivänä saat sanoa ääneen vain, jos oot vähemmistö, mutta jos sanot massan puolesta, niin se on väärin. Sit pitäis vaieta.”

Samaa retoriikkaa on kuultu niin kansanedustaja Pentti Oinosen (sin.) puheenvuoroissa kuin pakkoruotsia koskevissa verkkokeskusteluissa.

 

 

Myös Backmanin oma kasvatus oli perinteinen. Hän puhuu ”satukirjalapsuudesta” yrittäjäperheessä Vantaalla. Viikonloput kuluivat urheilukisoissa ja treeneissä, kesät eri kouluissa ulkomailla. Yläasteella Backman oli snobina pidetty silmätikku: suomenruotsalainen, joka pukeutui Filaan ja Lacosteen.

Koripallo toi stipendin yksityiseen San Diegon yliopistoon, jonne Backman meni kesäisin jo lukioaikaan. Sitten hän liukastui suihkussa pahasti. Oli keksittävä urheilun tilalle muuta: kauppakorkeakoulu Saksan Münsterissa. Siellä Backman kertoo saaneensa peräänsä vainoajan, jonka takia hän kantoi 19-vuotiaana kaasupistoolia. Oli palattava Suomeen ja katkaistava kaikki yhteydet Saksaan.

Backman toistaa olevansa ”tekijätyyppi”, joka ei pidä ”kynttilää vakan alla”. 23-vuotiaana hän oli Suomen nuorin hotellinjohtaja, joka pyöritti huoneistohotellia Vallilassa. Sitten vuonna 1998 Hesarin ilmoituksessa etsittiin solmioiden maahantuojaa. Backman muistelee, että ensimmäisen kuukauden aikana Bretelleen marssivat sekä VR:n että tilintarkastustoimisto Arthur Andersenin edustajat, 200 solmiota kummallekin.

Vuonna 2003 hän tapasi Teatterin VIP-baarissa kiekkouran juuri lopettaneen Esa Tikkasen. Lapsia tuli kolme, ero vuonna 2013.

Hyväntekeväisyysura on pidempi. On ollut illallisgaalaa Roosa Nauha -kampanjalle ja julkkismiesten muotinäytöstä Lastenklinikoiden Kummien hyväksi. Ja sitten viimevuotinen jupakka: Maaliskuussa 2017 Backmanin asusteliike järjesti hyväntekeväisyysgaalan, jonka huutokaupan tuotot oli tarkoitus ohjata Frendit-koulukampanjaan. Kampanjan toteuttajaksi pyydettiin Kiusaamista vastaan -yhdistys, jonka mukaan rahojen käytössä tuli sittemmin epäselvyyksiä. Yhdistys teki rikosilmoituksen, joka ei johtanut lopulta edes tutkintaan.

Backmanin mukaan järjestö ilmoitti käyttävänsä gaalan tuotot lasten välituntitarvikkeiden sijaan opettajakoulutukseen, eikä hänen ja kollegoiden lukuisiin yhteydenottoihin ikinä vastattu.

”Sen sijaan he antoivat Seiskaan haastattelun ja tekivät rikosilmoituksen. He, jotka ovat Kiusaamista vastaan ry!”

Viimeinen leima, jonka Backman haluaa, on onnea onkiva lätkävaimo.

”Jääkiekkovaimo on hirveä sana – ihan sama kuin feministi!”

 

Kuva: Jussi Särkilahti.

 

Vuonna 1873 Harvardin yliopiston professori Edward Clarke oli huolissaan. Hän kirjoitti korkeakoulutuksen tuottavan naisia, joilla on ylikasvaneet aivot ja surkastuneet kohdut. Seurasi mylläkkä, jonka perusteella suljettaisiin nykyään Twitter-tilejä.

2010-luvun antifeminismi pulppuaa meemeissä, Reddit-ketjuissa ja 4chan-kommenteissa. Jos liberaalipiirien buzzwordeja ovat hauras ja myrkyllinen maskuliinisuus, niin manosfääriksi sanottu liikehdintä on lainannut käsitteensä The Matrix -elokuvasta: red pill, punainen pilleri, viittaa havahtumiseen eli feminismin vastaiseksi kääntymiseen ja blue pill, sininen pilleri, epätietoisuudessa uinumiseen. Avainsana on uhka: feminismin ja ”soijapoikien” katsotaan pilaavan maailman.

Feminismiä vastustavat naiset ovat oma lukunsa. Vuonna 2014 Tumblr-blogipalveluun perustettu Women Against Feminism -selfietili jatkaa nykyään elämäänsä Facebookissa. Kuvissa naiset poseeraavat paperilappujen kanssa, joissa lukee suomennettuna esimerkiksi: En tarvitse feminismiä, koska en ole uhri. En tarvitse feminismiä, koska osaan ajatella itsekin. En tarvitse feminismiä, koska kotiväkivallasta kärsiville miehille ei ole turvakoteja. Nopeasti joku kasasi ivallisen vastatilin, Confused Cats Against Feminism, jonka meemikissat esittivät yhtä älykkäiksi katsottuja näkemyksiä: Jos feminismi ei ole jotain lämmintä, en tarvitse sitä.

Verkkokeskustelujen perusteella myös Tua Casaa luetaan epäuskoisten lol-silmälasien läpi. Tunne on molemminpuolinen: Backmanille feminismi on yhtä äärimmäistä kuin sovinismi.

”Mä oon kuitenkin vahva nainen, ja miten mut on saatu feminismin vastaiseksi, niin siinäpä kysymys! Munhan pitäis olla siellä kärjessä miekka kädessä!” Backman intoutuu.

Vahvalla naisellakin on eri klangi kuin ennen. Intersektionaalinen feminismi analysoi etuoikeuksia, rodullistamisen rakenteita ja sukupuolikäsityksen binäärisyyteen perustuvaa toiseuttamista. Siitä näkökulmasta yksillä on enemmän varaa vastustaa feminismiä kuin toisilla.

Tausta-ajatus feminismissä on hyvä, Backman sanoo. Samoin me too -liikkeessä.

”Musta on järkyttävää, mitä me too on alkanut tarkoittaa nykypäivänä. Sehän on, että raiskaus minulle. Minä myös – senhän pitäisi olla jotain positiivista!”

 

 

Haastattelu on ohi, mutta Backmanilla on kysyttävää.

”Ootteks te molemmat feministejä? Ootte. Ootteks te äärifeministejä vai tasa-arvon kannattajia? Mä haluan tietää vähän.”

Hän kysyy, millainen miehen tulisi toimittajien mielestä olla.

”Maailmahan perustuu yleistämiseen. Suomalaiset on tietyn tyyppisiä, blondit, kampaajat. On helpompi ajatella kokonaisuuksia, jos ajatellaan vaikka, että muslimit ovat tietyntyyppisiä. Jos sä yleistäisit?”

Toimittaja on yleistämistä vastaan.

”Jaa.”

Messukonsepteissa on pakko yleistää, Backman muistuttaa. Se tuntuu olevan ihmisille vaikeaa ymmärtää. Mutta nyt eletään bloggaajan mukaan muutenkin somelynkkauksen aikaa.

”Se alkoi Teri Niitistä, siitä imetyskohusta. Mä sanon, että Teri kuoli siihen lynkkaukseen. Sitten lynkattiin tietyllä tavalla Jari Sillanpää, vaikka huumeet ovatkin ehdottomasti ei-hyväksyttäviä. Sitten Aku Louhimies lynkattiin… Akun onni oli, että Sillanpää munasi. Brother Christmas… nää on kaikki muuten miehiä.”

Onko se sinusta sattumaa?

”No, ei niistä ole alfauroksia minusta yksikään. On mielenkiintoista, että miksi juuri tämäntyyppisiä ihmisiä. He ovat kaikki oman alansa tähtiä. Miksi on tarve… Nostetaan ylös, ja sitten on tarve saada sut hirveän nopeasti alas.”

Backman asettaa kämmenet pöydälle kauas toisistaan välimatkan merkiksi. Toinen kämmen merkitsee feministiä.

”Kun joku ajattelee täältä ja joku täältä, on tosi järkevää keskustella. Kumpikin voi oppia ja muuttaa mielipiteitään. Tieto lisää tietoa.”

Se on keskustelu, johon kovin moni feministi ei välttämättä ilmoittaudu. Backman aikookin keskittyä taas Bretelleen – ja ensi vuoden miesmessuihin.

”Mä olen sitkeä, liiankin sitkeä. Haen tekemisellä ehkä omanlaistaan hyväksyntää.”

 

Kevään 2018 miestenmessuilla kello käy iltapäiväneljää. Jäljellä olisi tunti, mutta paikalla näkyy jo enemmän kojunpitäjiä kuin messuvieraita.

Jos KARHU The MAN näyttäytyi etukäteen pullisteluna miesluolissa, on todellisuus enemmän hyvin pukeutuneita messuvieraita astrologia- ja luontaistuotekojuilla.

Kellolehden pisteellä vuoden 2017 Miss Suomi Michaela Söderholm jakelee nimikirjoituksia ja kertoo kävijöille, että kellot merkitsevät hänelle paljon, koska ”pitää olla usein ajoissa”.

”Myös miehet kokevat ahdistelua. Se on jäänyt valtamediassa piiloon”, hän huomauttaa #metoo-keskustelusta.

Red District -alueen viskipisteellä päivystää baarimestari Jesse Teerenmaa. Hänelle messut ovat työkeikka, josta maksetaan, ja niinpä hän latelee juoman valmistuksesta vartin esitelmän, ties kuinka monennen tänään. Päässä on printtilippis, etusormen sivussa viiksitatuointi. Lopuksi tulee suoraa puhetta:

”Olen sen verran feministi, että… Tämä tapahtuma kuulosti niin sovinistiselta, että olisin mielelläni skipannut.”

Mutta:

”Baarimestarina muakin on esineellistetty vaikka kuinka.”

Aiemmin päivällä kalastusopas Mika Vornanen on kanniskellut pienen lapsen kokoista tekohaukea Man Cave -osastolla. Lätkähenkisessä sponsoripaidassa on logoa vieri vieressä, venemerkki Mercurysta sukelluspukubrändi Ursuitiin. Ja kaurajuoma Oatlyn logo.

Vornanen puffaa kalastusretkiä järjestävää Haukikoira-yritystään. Oikeastaan hän tahtoisi puhua naisten kalastuksen puolesta. Miestenmessut eivät vain ole siihen paras areena.

Eikö siis katsottaisi tabletilta pieni ”videocollection” kalaretkistä?

”Kaveri heittää miesten moukaria yli 70 metriä, mutta kuten näätte, tuo elukka pitää sitä pilkkanaan!”