24. marraskuuta 2017
Teksti: | Kuva: Ilkka Saastamoinen

Muusikko Astrid Swan ja ohjaaja-kirjailija Saara Turunen puhuvat omaelämäkerrallisuuden asemasta taiteessa.

Olette molemmat tehneet taidetta hyvin omaelämäkerrallisista aiheista. Miksi?

Astrid Swan: Kun sairastuin rintasyöpään, se oli niin kaiken mullistava kokemus, että taiteen tekeminen oli mahdollisuus työstää asiaa. Lähtökohdat olivat siis itsekkäät, mutta toivoin, että taiteen kautta tämä koskettaisi ihmisiä laajemmin. Viimeisin levyni on nähty ehdottomasti omaelämäkerrallisuuden läpi, mutta työni ovat aina olleet sitä. Pidän lähtökohtaisesti mahdottomana, että joku taiteilija tekisi taidetta, joka ei liity tekijään. Erityisen sukupuolittuneesti se otetaan kuitenkin naisten kohdalla esiin.

Saara Turunen: Haluan käsitellä yhteiskuntaa, mutta käsittelen sitä mieluiten sellaisen materiaalin kautta, jonka tunnen.  Joskus, jos joku kirjailija on kirjoittanut johonkin 1700-luvun hoviin sijoittuvan kirjan ja sitten sanoo haastattelussa, että ”halusin käsitellä masennustani”, olen huomannut ajattelevani, että olisin paljon mieluummin lukenut sen masennuskirjan. Haluaisin, että kirjani olisivat kiinnostavampia kuin haastatteluni. Pyrin siihen, että puhun jo taideteoksessa kaikesta, mikä minua kiinnostaa.

Taideteoksen omaelämäkerrallisen taustatarinan korostumista on kuvailtu jonkinlaisen egoismin aikakauden piirteeksi. Mitä mieltä olette tästä?

Turunen: Koko ajan jaksetaan hokea egoismin aikakautta, mutta omaelämäkerrallista tekemistä on ollut niin kauan kuin taidettakin. Mielestäni se on ihan vitun helppo vastaus kaikkeen, että ”äh, nykyisin me ollaan niin itsekkäitä, Facebook:kin on keksitty”.

Swan: On tahallista väärinymmärrystä ja vähättelyä sanoa, että on itsekkyyttä tehdä taidetta kokemuksellisesta lähtökohdasta. Se liittyy murentuviin rakenteisiin. On paljon tekijöitä, jotka murtavat sitä, mitä taiteilija lähtökohtaisesti on ollut: heiltä oletetaankin, että he ovat naisia tai muunsukupuolisia tai mustia tai ruskeita tai saamelaisia tai mitä tahansa. Sitten yhtäkkiä heitetään, että on kaupallista ja itsekästä haluta saada huomiota työllensä.

Turunen: Ja millä tavalla on epäitsekkäämpää puhua siitä isäsuhteesta vaikka sotaelokuvan kautta?

Swan: Niin, missä tämä taide on, joka on niin epäitsekästä? Ja kuinka pitkälti se omaelämäkerrallisuuden leima vaikka meidän töissä tulee median puolesta, koska siitä vinkkelistä median on helppo käsitellä tällaista taidetta.

Turunen: Sitten on tämä käsite terapiataide. Taideteosta, josta näkyy taiteilija selvästi läpi ja jossa ei ole välttämättä kauhean viimeistelty muoto, pilkataan sanomalla, että ”tämä on terapiataidetta”, ja se on aina synonyymi epäonnistuneelle paskalle. Mitä huonoa siinä on, että joku on samalla terapoinut itseänsä?

Swan: Näen tämän epärelevanttina kommentointina, sokeutena taiteenalojen historialle ja niissä vallitseville kaanoneille, joissa on hiljennetty ihmisiä. Kun nämä ihmiset sitten puhuvat, lätkäistään, että tämä on nyt sitä omaelämäkerrallista tuubaa. Kukaan ei ole kyllä kirjoitellut mitään ilkeää minun levystäni, vaikka olen sanonut, että osa työskentelymetodia oli se, ettei minulla ollut muuta sanottavaa kuin että mitä helvettiä minulle on tapahtunut. Se voi kertoa myös siitä, että musiikkikritiikin taso Suomessa on niin surkea. Kukaan ei kirjota mitään pitkiä analyyseja.

Turunen: Sellainen ei kyllä mitään kauhean syvää analyysikykyä vaadi. Mutta hyvä, että olet säästynyt siltä.

Millaisia seurauksia omaelämäkerrallisuuden leimalla on ollut teille?

Swan: Kukaan ei halua nyt puhua taiteestani, vaikka olen tuottanut ja äänittänyt oman levyni. Halutaan puhua vain syövästä. Tavallaan olen fine sen kanssa, koska se on aihe, josta ei yleensä puhuta.

Turunen: Ärsyttää, jos ne yhteiskunnalliset asiat, joista haluan puhua, jäävät sen keskustelun taakse, että tämä on varmaan tämä henkilö ja tuo on varmaan tuolta kotoisin. Se on tosi pinnallista taidekeskustelua. Aina sitä toivoisi, että teosten teemat ja aiheet olisivat kuitenkin keskustelun ytimessä.

Swan: Koko Hubaran Ruskeat Tytöt -kirjan julkaisun jälkeen alkoi heti keskustelu, että ovatkohan nämä jutut muka oikeasti tapahtuneet. Se on tosi turhaa tasoa median ja kommenttipalstojen keskustelussa.

Turunen: Ylipäätään se, mikä osa tästä oli totta ja mikä ei – mennäänkö seuraavaan kysymykseen?

Swan: Siinä katoaa kokonaan se, mistä haluttiin puhua: rakenteet, joita on ilmaistu niillä pienillä yksityiskohtaisilla tarinoilla.

Turunen: Mutta on myös perusinhimillistä, että ihmiset yrittävät yhdistää asioita johonkin ja miettivät, että tämä ihminen on varmaan tällainen. Sitä ei voi kieltää, mutta sen lisäksi toivon, että aina mentäisiin muuhunkin.

Swan: Omaelämäkerrallisuus on mahdollisuus tuoda tarinan ja kokemuksen kautta empaattista ymmärrystä jostain tärkeästä aiheesta. Aina ei vain päästä siihen potentiaaliin.

Mietittekö itse taiteen yleisönä teoksen taustatarinaa?

Swan: Kyllä, jos se tuodaan kiinnostavalla tavalla esiin, esimerkiksi Francesca Woodmanin tapauksessa. Toisaalta voin mennä aivan hyvin katsomaan tai kuuntelemaan jotain taidetta niin, etten tiedä mitään taustasta. Sekin voi olla tosi vapauttavaa.

Turunen: Kyllä minäkin toisinaan mietin, ja juuri sen takia minun on annettava myös muille lupa siihen. Kun sain tietää, että olen tulossa tähän haastatteluun, kuuntelin biisejäsi, ja tietäen tarinasi esimerkiksi Song of Fear kosketti tosi paljon. Totta kai se lisää syvyyttä.

Swan: Olen kohdannut myös ihmisiä, joille olen esittänyt sen kappaleen niin, etteivät he ole tienneet tarinaani, ja he ovat itkeneet. Olen ollut, että jes – tämä todistaa, että kappale on hyvä.

Turunen: Joo, se on helppo uskoa, mehän kaikki ollaan kuitenkin koko ajan peloissamme kaikesta. Tulee vielä mieleen Sarah Kane, joka kirjoitti 4.48 Psykoosin parikymppisenä ja sen jälkeen tappoi itsensä. Osa siitä traagisesta kohtalosta on jättänyt hänet teatterihistoriaan, on syntynyt kultti vähän samoin kuin Sylvia Plathista. Samalla ärsyttää, että miksi hänelle annettiin kaikki se huomio vasta, kun hän oli tappanut itsensä, kun hän olisi ansainnut kaiken sen jo muutenkin. Mutta se onkin sitten jo toinen keskustelu, että pitääkö tappaa itsensä.

 

Tässä juttusarjassa kaksi taiteilijaa tapaavat ja keskustelevat mistä tahansa. Muusikko Astrid Swan julkaisi viime keväänä kuudennen albuminsa ”From the Bed and Beyond”, joka käsittelee vakavan sairastumisen herättämiä tunteita. Musiikinteon ohella hän on tohtorikoulutettavana Helsingin yliopistolla ja tekee väitöskirjaa äitiblogeista. Hän on myös One Quart Magazine -verkkomedian toimittaja ja perustajajäsen. Saara Turusen ensimmäinen romaani ”Rakkaudenhirviö” voitti Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon vuonna 2015. Toinen, esikoisromaanin julkaisua käsittelevä romaani ”Sivuhenkilö” ilmestyy maaliskuussa 2018. Hänen ohjaamansa esitys ”Kim, Lekki & Namwaan” pyörii Teatteri Jurkassa ja kertoo Thaimaasta Suomeen muuttaneiden naisten tarinoita.